Matkataan maailmalle – koronasta huolimatta!
8.3.2021
Kotonavitutustaudin oirearvio
20.4.2021

Lauri Ahtinen: Taiteilijan koronavuosi

Kuva: Toni Pallari

Kuva: Toni Pallari

Onpa kyllä edelleen ihan tosi sekopäinen fiilis!

Kun korona iski päälle reipas vuosi sitten, omat opetustyöt ja lasten koulut siirtyivät etähommiksi. Ensimmäiset ajatukseni liittyivät siihen, millaisen harppauksen (taas!) tulen ottamaan taiteellisella urallani, kun kaikki energia ei enää mene päiväkoti- ja koulukuskailuihin ja omiin työmatkoihin.

Tyhmä poika oli taas kerran väärässä. Edellinen päiväkirjaromaanini Eropäiväkirja oli tullut ulos vuoden 2019 kesällä, ja alkuvuodesta 2020 keikkailin edelleen aktiivisesti kirjan tiimoilta. Edellinen ja toistaiseksi viimeinen oli kaksipäiväinen esiintymisreissu Pietarsaaren Runeberg-päiville. Etäkoulun aiheuttama pieni poikkeama totuttuun päivärytmiin piti olla mahdollisuus alkaa työstää uutta jatko-osaa.

Päivät kuitenkin täyttyivät omasta ala-arvoisesta etäopetuksesta, ruoanlaitosta sekä lasten etäkoulu- ja ulkoleiriohjaajan töistä. Illalla odotin sitä hetkeä, kun sai aukaista kaljan ja lösähtää villamatolle sarjojen pariin.

Miten helvetissä sitä aikaa sitä paitsi olisi tullut ”lisää”? Ehkä puolituntinen aamusta, jonka nukuin tietenkin, sekä puolituntinen iltapäivästä, jonka makasin sohvalla. Vähitellen ajatus uuden pidemmän teoksen tekemisestä alkoi tuntua yhä hankalammalta. Nyt, vuotta myöhemmin, on vaikea ajatella kirjoittavansa tai piirtävänsä oikeastaan mitään pidempää. Ehkä ikinä.

Koronavuosi ja siihen liittynyt liikuntakyvyn kuukausiksi vienyt akillesjänteen repeäminen olivat oiva tilaisuus tarkkailla omaa suhdettani taiteelliseen tekemiseen, tai työhön ylipäänsä. Olin vuodesta 2008 saakka työskennellyt aina jonkin kirjan parissa, ja ajatus siitä, että en toteuttaisi ”taiteilijan työtä” tuntui lamaannuttavalta. Olenko taiteilija jos en työskentele taiteilijana? Miksi teen taidetta? Onko työstä saatu palkinto vaivan arvoinen?

Kaikkien kysymysten vastaukset olivat aika masentavia: olen kyllä taiteilija, vaikka en juuri tekisikään mitään, mutta mitä väliä silläkään oikeastaan lopulta on? Teen taidetta saadakseni tyydytystä itseni ilmaisemisesta sekä mainetta ja kunniaa, hyviä kritiikkejä Helsingin Sanomissa ja taidepiireissä. Miten tämä dopamiinikoukku oikeastaan eroaa somen selailusta ja nopean aivokemiallisen pikavoiton etsimisestä? Ja lopulta, pitkästä työstä saatu palkinto on hetken ihana glooria ja sen jälkeinen hidas haastattelupyyntöjen laantuminen, unohdus ja kuolema makulointikirjeen muodossa. Rahasta puhumattakaan.

Nyt kun kolumni lähentelee loppuaan, pitäisi kai keksiä jokin kiva lopetus. Mutta tämä on elämää eikä lopetus välttämättä ole aina kiva. Tällä hetkellä saan parasta tyydytystä vuosien aikana hyllyyn kertyneiden kirjojen lukemisesta ja talonrakennusprojektista. Kuvitustyöt ja maalaaminen pitävät käden ja silmän koordinaation kunnossa ja talouden tasapainossa – itse asiassa paljon paremmin kuin kirjojen tekeminen! Eropäiväkirjan aiheuttama tenniskyynärpääkin alkaa vähitellen parantua. En ole yli vuoteen hakenut ensimmäistäkään apurahaa, ja sekin tuntuu yllättävän rentouttavalta.

Joskus saattaa tulla aika, kun ajattelen toisin, mutta toistaiseksi tutkailen elämääni ja suhdettani ”asioihin” näin. Jos aloitan joskus vielä uuden romaaniprojektin, haluan tehdä sen oikeista syistä.

Kolumnisti suosittelee tälle keväälle seuraavia asioita: Marisha Rasi-Koskisen Rec (S&S), Heikki Kännön Mehiläistie (Sammakko), Iisan Amelia (Fullsteam Records), Handshakingin Garden Clogs (PME Records) ja Pukkilan Natura-sarjan laatat.

Oulun kirjailijaseuran sivuille >