Essi Kummu: Loiste

Essi Kummu
Loiste
Tammi 2020.
200 s.

”Lesboparipukuongelma. Se on yhdyssana.”

Essi Kummun romaani Loiste kertoo kahden naisen rakkaudesta. Teos kertoo myös ristiriidoista, kirjallisesta elämästä ja naisista erilaisissa rooleissa.

Oululainen Kummu on kirjoittanut viisi romaania ja kolme lastenkirjaa. Hänen teoksiaan on käännetty ruotsiksi, viroksi, saksaksi ja venäjäksi. Kummu on käsikirjoittanut, opettanut luovaa kirjoittamista ja käsikirjoittamista sekä saanut kirjallisuuspalkintoehdokkuuksia Suomessa ja Virossa. Hänet on palkittu tyttöjen ja naisten elämää vahvistavasta tuotannosta Vuoden Sara-palkinnolla.

Loisteen minäkertoja joutuu tunteiden ristiaallokkoon ja alkaa ruotia kirjailijan elämäntapaansa rakastuttuaan perheelliseen naiseen. Rakastettuun. Kertoja pohtii uraansa ja kirjoittaa käsikirjoitusta samalla, kun puntaroi parisuhdettaan. Mukana tarinassa kulkee myös käsikirjoituksen päähenkilö Helena, joka riutuu kertojan elämää heijastelevassa raastavassa rakkaudessa.

Mies puuhailee keittiössä saaneena ja siksi tyytyväisenä ja nainen säteilee, hänellä on kaikki, hän on täysi ja valmis, hän ei milloinkaan voisi elää ilman ydinperhettään eikä ilman naistaan, nämä kuuluvat yhteen niin kuin päivä ja yö, siten että nainen on pimeys.

Kertoja yrittää sovittaa yhteen kirjailijan elämäntapaansa, uusperheen arkea ja kiihkeää rakkauttaan, mutta yhteiselämä ei tunnu asettuvan kohdilleen:

Elän lapseni kanssa irrallaan tästä kokonaisuudesta ja voin siksi hyvin asua jossain sysimetsässä ja lukea siellä ja polttaa kynttilää ja vanhentua – – –

Hämmennyksensä keskellä kertoja hakee myös sukupuoli-identiteettiään:

Hän menee takaisin sovituskoppiin ja vetää verhon eteensä riisuutuakseen. Onko minun roolini nyt istua ja odottaa häntä? Niin kuin mies? – – – Voi jumalauta. En halua olla mies. Haluan olla nainen.

Samalla kertoja pohtii naisille asetettuja rooleja ja niiden merkityksiä, mutta ei hyväksy epäilyksiään itsekään. Teos pohtii paitsi naiseutta myös kirjoittavan naisen elämäntapaa:

Tuskin yksikään kirjoittava mies voisi vakavasti ajatella luopuvansa urastaan, identiteetistään ja elämäntavastaan vain koska ympärillä on lisää ihmisiä, joita rakastaa.

Herää kysymys, miksi olen itse kyseenalaistanut sitä, onko elämässäni tilaa sekä rakkaudelle että sille yksin olemiselle, jota kirjoittaminen vaatii?

Kertoja löytää rauhaa Virginia Woolfin sanoista, sillä ”samat ajatukset ovat vainonneet kirjoittavia naisia aina.” Tarinan mukana kulkevat mekot ovat niin konkreettisia kuin vertauskuvallisia ja kertoja valottaa myös miksi ”mekko on näissä juhlissa avainsana”.

Mekko on vaatekappale, johon kirjailijana toimineet naiset ovat sonnustautuneet vuosisatojen ajan vastatakseen paitsi naisen rooliin kohdistuviin odotuksiin, myös saadakseen suojan alastoman kehon ja maailman väliin. 

Teoksen rakenne on kiehtova proosan, runojen ja esseemäistenkin kirjallisuusviittausten yhdistelmä, jossa vuorottelevat kertojan ja Helenan puheenvuorot. Luvut hypähtelevät naisten elämänmyllerryksistä toiseen kertomuksina ja välähdyksinä. Teoksen loppupuolella ajantaju hieman horjuu, mutta lopetus sulkee ympyrän ja pitää lukijan matkassa.

Preesensiin kirjoitetun teoksen tunnelma on intensiivinen ja rehellisen kiihkeä. Päähenkilöiden rakkaus ja intohimo kuvautuvat aidolla tavalla. Kokemus on tässä ja nyt myös silloin, kun kertojan mielenliikkeet painivat jo vääjäämättömässä.

Teos onnistuu herättämään ajatuksia ja samaistumisen tunteita kertomalla elämän ja rakkauden ristiriitaisuuksista. Esiin nousee oman identiteetin löytäminen, mutta ennen kaikkea itsensä ymmärtäminen ja hyväksyminen.

Saattaapa teos antaa lukijalleen ymmärretyksi tulemisen kokemuksenkin.

Teos sopii hyvin kirjoittavan naisen kirjahyllyyn, mutta se tarjoaa lukijalleen syväluotaavia pohdintoja elämäntavasta ja rakkaudesta kirjallisesta harrastuneisuudesta, sukupuolesta tai seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta.

Kirsi Huhtanen

Julkaistu 22.10.2020