Suvilehtoa kahdesti
27.1.2024
Tuonelan joen vettä
31.1.2024

Kyypelto

Uolevi Haapala. Kuva: Anne-Maria Haapala.

Komisario Sami Korteniemen tutkimuksia

Uolevi Haapala. Kuva: Anne-Maria Haapala.

Julkaistu 31.1.2024

Teksti: Uolevi Haapala

Könkään pappilan murhamysteeri oli aiheuttamassa minulle kaikkien päänsärkyjen ylivertaisen isoisän, ilkeän anopin ja mahtailevan Amerikan serkun, joka omat saavutuksensa lueteltuaan kysäisee: ”Oletko miettinyt alan vaihtoa?”

Roosan kaksoissisar Pauliina paljastui kuulustelussa kylmäkiskoiseksi tapaukseksi. Hän kertoi nukkuneensa sikeästi ja hyvällä omallatunnolla. Kun otin puheeksi murhatun nostaman kanteen koskien hänen dokumenttileffaansa, hän nauroi raikuvasti ja tokaisi:

– Saahan sitä yrittää rahastaa.

Pauliinan jälkeen jututin Jarno Suokasta, joka oli edelleenkin närkästynyt siitä, että pappilaan kokoontunutta väkeä epäiltiin murhasta. Hän lauloi samaa kappaletta, mitä vaimonsa hetkeä aiemmin. Oli naurettavaa epäillä heitä, molemmat olivat olleet koko yön huoneessaan, unten mailla.

Vähiin jäivät langanpätkät myös talon vanhan emännän ja hänen miniänsä kanssa käytyjen tarinatuokioiden jälkeen. Elsa oli ottanut iltalääkkeensä kymmeneltä, mennyt pehkuihin, käynyt vessassa puolilta öin ja nukkunut sen jälkeen poliisien tuloon saakka. Nainen vaikutti entiseltä pankkivirkailijalta kielenkäyttöä myöten, ja sellaiseksi hän paljastuikin, kun kyselin hänen elämänurastaan. Pidättyväisyyden hyve vaikutti yhä olevan hänen johtotähtensä.

Toisin kuin anoppinsa, Tellervo Isometsä hapuili jonkin verran sanoissaan. Hänkin oli nukkunut, näkemättä tai kuulematta yöllä mitään. Nainen punastui kun tiedustelin syytä hänen ja Rauno Isometsän hetkelliseen asumuseroon. Lopulta hän sanoi olleensa harkitsematon ja tulleensa järkiinsä.

Lausumaa säesti kosteiden silmien katse, joka painui nopeasti takaisin verhoonsa.

Rauno Isometsä oli juuri sellainen kuin ensivaikutelma antoi odottaa. Rauhallinen, varman oloinen mies, joka oli nähnyt ja kokenut paljon. Hän ei hätkähtäisi vähästä. Mietin, kykenisikö Isometsä murhaan. Suvun päämies vähätteli tilannetta, joka syntyi Röngän hylättyä hänen talonostotarjouksen.

– Komisario, jos minä alkaisin murhaamaan heitä, joiden kanssa kaupat menevät mönkään, minulta loppuisivat liikekumppanit pian.

– Jaa. Entä jos Röngän kuolema antaakin teille paremmat kortit käteen? Teette hänen perikunnalleen tarjouksen, josta ei voi kieltäytyä.

Rauno Isometsä naurahti kuivasti. Selvästikin hänellä oli ollut vastaus valmiina ja se tuli vakuuttavalla äänenpainolla:

– Perikunta on sana, joka näillä main tarkoittaa samaa kuin turha vaiva. Siinä alkavat arpajaiset, jotka kestävät vuosia. Aina löytyy joku pesän osakas, joka torppaa kaupat. Tuo mökki homehtuu ennen kuin mitään tapahtuu.

– Perikunnasta puheen ollen: kumpi lapsistanne on perimysjärjestyksessä ensimmäinen?

– Pauliina.

Taaskaan ei Rauno Isometsän kasvoilla näkynyt mitään muuta kuin levollista tutkimattomuutta. Oli pakko antaa pisteet hänen pokeristaan.

Isometsän jälkeen tapasin ruumiin löytäneen nuorenparin pappilan eteläpään kuistilla. Jututin heitä yhdessä ja pyysin kertomaan mahdollisimman tarkasti yöllisestä retkestä. Päätin luottaa vaistooni: Aino ja Petteri olivat ensisijaisesti silminnäkijöitä, eivät epäilyksen alaisia.

Petteri hymyili hiukan aran oloisena, silitti Ainoa kädestä ja alkoi kertoa:

– Oltiin sovittu Ainon kanssa että mennään puolen yön jälkeen jokirantaan kun kaikki nukkuvat. Saadaan vähän omaa aikaa ja kuunnellaan samalla yön ääniä. Livahdimme keittiön ovesta siinä jotain varttia vaille yksi. Oli ihan hiljaista.

– Huomasitteko mitään epätavallista ulkona? Pienikin juttu voi olla tärkeä, yrittäkää muistella.

Aino avasi vuorostaan suunsa ja tirskahti hieman:

– Ei nähty paljoa. Pussailtiin siinä samalla kun käveltiin.

– Joku ääni kuului jostain. Ehkä veneen kolahdus, en osaa sanoa, säesti Petteri.

– Mentiin joelle. Ja löydettiin se…, jatkoi Aino, mykistyi sitten yhtäkkiä ja painoi päänsä Petterin olkapäätä vasten.

– Oliko rannassa mitään muuta ruumiin lisäksi?

– Ei, lausahtivat nuoret yhteen ääneen.

Myöhemmin istuimme Kervisen kanssa pappilan työhuoneessa, joka hoiti väliaikaisen toimiston virkaa . Olimme molemmat minuuttitolkulla hiljaa, omissa ajatuksissamme. Se ei ole ollut suoranaisesti epätavallista kaikkien yhteisten vuosiemme aikana. Julmat rikokset, joita olemme joutuneet selvittämään, ovat tehneet meistä aika ajoin tylsää seuraa.

– Mitä sinulla on siinä? havahduin lopulta kysymään kun huomasin Kervisen tutkivan jotain lehtiötä.

– Enpä tiedä, lausahti ylikonstaapeli ääntään venytellen, – päällisin puolin tyhjä lehtiö. Löytyi Röngän pöytälaatikosta.

– Ja?

– No, vasta nyt aloin tiirailla tätä tarkemmin. Päällä on painaumia, olisiko kirjoitettu jotain ja sitten repäisty lehti pois.

– Katsotaanpa. Jos niin on, mehän saadaan teksti näkyviin vanhalla konstilla. Tässä on pöydällä väriliituja.

Hetken työskentelyn jälkeen katsoimme vuoronperään lehtiöön taltioitunutta tekstiä ja toisiamme. Kervisen suupielillä karehti hymyntapainen.

– Kervinen, perhana, pääsi epäammatillisesti suustani, – teitpä löydön. Joko Röngän riistakamera on tutkittu?

– Siinä on jonkin verran tavaraa. Heikkinen on sitä tuijottanut tuolla rantasaunalla nyt pari tuntia.

– Sinnekö se laittoi oman studion?

– Joo, pois näkyvistä. Sinne menee polku tuolta idän puolelta, kuusikon kautta. Rannassa on laituri ja vene.

Vihelsin.

– Viisas mies tuo Heikkinen. Onko tekniikan pojat jo siellä?

– Näillä näppäimillä. Ajattelit varmaan samaa kuin minäkin.

– Jep.

Kervinen oli jo menossa. Jäin istumaan ajatuksiani järjestellen. Tietyllä tavalla olin helpottunut.

Illansuussa, muutamia tunteja myöhemmin väki oli koolla pappilan salissa. Tunnelma oli kuin Christien dekkarissa konsanaan. Rauno Isometsä itseoikeutetusti pitkän pöydän päässä nojatuolissa, muut istuskelivat pienemmillä tuoleilla eri puolilla huonetta, paitsi vanha rouva Elsa keinutuolissaan. Roosa oli kammannut tukkansa ja meikannut. Koetin ravistaa kaiken ylimääräisen mielestäni. Keskityin ajatukseen palapelistä, jonka viimeinen palanen asetettaisiin kohta paikalleen.

– Hyvä herrasväki. Emme vie kauaa aikaanne. Kiitos, että tulitte.

Raunon veden väriset silmät katsoivat minuun levollisesti kun hän kysyi:

– Onko tapaus selvinnyt?

– Kyllä.

Jännittynyt hiljaisuus täytti salin. Jokaisen silmät nauliutuivat minuun. Vilkaisin ovella valppaana seisovaa Kervistä ja aloitin:

– Jussi Rönkä oli monellakin tavalla tunkeutunut perheenne elämään. Oli kunnianloukkauskärhämää Pauliinan dokumenttielokuvan sisällöstä. Rönkä kieltäytyi myymästä taloaan ja maataan teille. Riistakameran asentaminen metsään ärsytti teitä. Naapuri oli piikki lihassanne.

– Kaikkialla on naapurikärhämiä, hymähti Rauno, – ette kai tosissanne kuvittele että tuollaisten asioiden takia tehdään murhia?

– En. Mikään noista syistä ei johtanut murhaan.

Tuijotin hetken salin ikkunasta talon itäpuolen jyhkeitä kuusia, kunnes jatkoin:

– Rönkä käänsi vaatimuksestanne riistakameraansa niin, että se ei osoittanut enää talon suuntaan, mutta saunarantaan vievä polku siinä näkyy. Kameraan oli tallentunut jotain perin juurin mielenkiintoista.

Käännyin katsomaan seurakuntaa. Pauliina siristeli silmiään, Roosan silmät olivat laajentuneet. Aino ja Petteri olivat tarrautuneet toisiinsa. Tellervo Isometsä ja Jarno Suokas puristivat tuoliensa käsinojia. Vanha rouva oli sulkenut silmänsä keinutuolissaan ja hänen kurkustaan kuului outoa ääntä, kuin koiran hiljaista uikutusta.

Rauno pomppasi tuolistaan ja murahti äkäisesti:

– Mitä tämä tarkoittaa? Jos syytätte jotakuta, antaa tulla! Tietäkää kuitenkin, että asianajajamme on pikapikaa paikalla ja hoitaa kyllä kuviot tästä eteenpäin.

Antamatta Isometsän purkauksen häiritä jatkoin:

– Kuviin taltioitui toissailtana lemmenkohtaus saunapolun varressa. Pariskunta ei arvannut olevansa kamerassa. Rönkä tajusi, että nyt hänellä on elämänsä tilaisuus rahastaa tätä porukkaa, jonka kanssa hänellä oli ollut sukset ristissä jo tovin. Niinpä hän ryhtyi kiristyspuuhiin.

– Onko teillä todisteita? Korteniemi, teillä on paras olla pitävää näyttöä. Muuten sukumme asianajajat pyyhkivät perseensä teidän tutkimuksillanne.

Rauno Isometsä käänsi vimmaisen puheenvuoronsa aikana katseensa puolisoonsa, joka oli valahtanut lakanan kalpeaksi. Jarno tuijotti lasittunein silmin hyllyn päällä seisovaa neitsyt Marian patsasta. Huomasin Raunon silmissä oivalluksen. Silmät kääntyivät tuijottamaan pöydän pintaa. Huulien välistä kuului hiljaa:

– Jatkakaa.

Otin Röngän muistilehtiön ja kävelin Jarnon eteen. Näytin hänelle lehtiöön painautunutta tekstiä, jonka olin saanut värittämällä näkyviin. Suokas katsoi tekstiä muutaman sekunnin ja painoi pään käsiensä väliin. Luin lauseet, jotka putosivat kuin rankkasade salissa istuvien niskaan:

– ”Suokas, tiedän touhuistanne ukon vaimon kanssa. Kaikki näkyy hyvin kamerassa. Pysyn vaiti kymppitonnilla. Tavataan saunarannassa ensi yönä kahdeltatoista, tulkaa rahojen kanssa.”

Roosa avasi suunsa:

– Ihmettelinkin kun kävin eilen aamulla hakemassa postin laatikosta ja siellä oli Jarnolle kirje, jossa ei ollut postileimoja.

– Senkin säälittävä sika!

Pauliina yritti nousta ja hyökätä Jarnon kimppuun, mutta Kervinen ehti ketteränä väliin ja painoi naisen takaisin tuoliinsa. Jatkoin Suokkaalle:

– Hiivit saunarantaan puolen yön aikaan ja tällä kertaa talon toiselta puolen, kameraa vältellen. Kohtasit Röngän ja ilmeisesti hänen kääntyessä poispäin iskit kivellä. Tekniset tutkijat löysivät rannasta verijäljen.

Jarno alkoi yhtäkkiä puhua:

– Yritin taivutella häntä. Sanoin että tarvitsen joka tapauksessa aikaa rahojen kanssa. Hän nauroi ja sanoi että se on minun murheeni ja että voi antaa vielä vuorokauden aikaa. Kun hän kääntyi… niin, tein sen. Hain saunakamarista pressun, nostin Röngän veneeseen pressun päällä ja soudin joen mutkan taakse. Ajattelin, että ruumiin löytyminen eri paikasta suuntaisi epäilykset toisaalle. Sitten soudin takaisin. Pressulle kaivoin montun metsään.

– Petteri kuuli veneen kolauksen. Ehdit nipin napin palata murharetkeltäsi ennen kuin nuoripari löysi ruumiin.

Pauliina oli vaipunut omaan maailmaansa Jarnon tunnustuksen aikana. Lopulta hän katsoi minua kylmin silmin ja tokaisi:

– Arvaan, mitä seuraavaksi kysytte. Tiesinkö minä? En. Nukumme täällä eri huoneissa. Jos olisin tiennyt, teillä olisi kaksi murhaa tutkittavana.

Nyökkäsin Kerviselle, joka kaivoi käsiraudat taskustaan, kahlitsi niillä Jarno Suokkaan ja lausui protokollan mukaiset sanat. Kynnyksellä Suokas kääntyi ja sanoi:

– Yksin minä tämän tein. Ei Tellervokaan tiennyt. Pitäkää hänestä huolta.

Vilkaisin Roosaa. Hän oli painanut pään käsiinsä. Rauno Isometsä nousi tuoliltaan ja poistui raskain askelin.

Painuin eteläpäädyn kuistille ja sytytin tupakan. Katselin hämärtyvää puutarhaa, jossa ruusut kukoistivat. Kun savuke oli lähes loppuun palanut, kuului ääni takaani:

– Olinko minä epäilyksen alainen?

Käännyin katsomaan Roosaa.

– Minun oli tehtävä työni.

– Et vastannut kysymykseeni.

Roosa astui ohitseni ja lähti kävelemään saunarannan suuntaan. Yhtäkkiä tunsin oloni perin juurin väsyneeksi. Kervinen ilmestyi nurkan takaa viereeni.

– Kaikella kunnioituksella pomo, saanko antaa neuvon?

Vastausta odottamatta työtoverini jatkoi hiljaisella äänellä:

– Sinuna menisin perään.

– Ajattelinkin lämmittää saunan.

Loppu.