Kirja-arviot
29.3.2018
Eeva Maria al-Khazaali: Että näkisin siitä unia
1.3.2019

Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta

Riikka Pulkkinen
Lasten planeetta
Otava, 2018.
382 s.

Lapsista ja vanhemmista

Riikka Pulkkisen (s. 1980) uusimmassa teoksessa Lasten planeetta seurataan eroavan naisen elämää. Tarinan keskiössä ovat kertoja Frederika, hänen entinen miehensä Henrik sekä parin yhteinen tytär.

Eroprosessia kuvataan teoksessa vuoden ajalta käyden läpi kaikki eroamisen kipeät vaiheet: päätöksen tekeminen, lapselle kertominen, huoltajuudesta sopiminen, erilleen muuttö, yksinoloon tottuminen, entiseen kumppaniin uudella tavalla tutustuminen. Vaikka Pulkkinen tuo esille eron monimutkaisimmat ja rankimmat puolet, kuvataan eroa silti ennen kaikkea vapautumisena ja uuden alkuna. Aiempi perhe oli pelkojen, ilkeiden sanojen ja katkerien katseiden vankila, josta päästiin pakoon vain hajottamalla perhe.

Eron lisäksi teoksessa käsitellään runsaasti myös vanhemmuutta ja sen haastavuutta. Voimmeko ikinä päästä irti äitiemme ja isiemme, isoäitiemme ja isoisiemme varjosta, heidän tavoistaan olla vanhempia? Leimaako oma lapsuutemme myös tapaamme olla vanhempi ja siirtyykö kokemuksemme myös jälkikasvumme lapsuuteen? Pulkkinen nostaa esille joukon kysymyksiä, joihin on vaikea löytää yksiselitteisiä ratkaisuja.

Lasten planeetta esittelee myös toisen, menneisyyteen sijoittuvan tarinan. Tällä aikatasolla kuvataan nuoren naisen psykoosia, minuuden pirstaloitumista ja sirpaleiden hidasta yhteen kokoamista. Psykoosin kuvaus vaikuttaa hieman horjuvalta, mutta toisaalta kielen tietynlainen leijuvuus sopii sairauden kuvailuun. Vaikka teoksen aikatasot tuntuvat alkuun toisistaan hieman irrallisilta, yhdistää molempia silti hajoamisen ja itseyden uudelleen rakentamisen teema.

Pulkkinen on teoksessa jälleen vahvimmillaan elämänmakuisten yksityiskohtien kuvailussa. Esimerkiksi teoksen alun joulukuvaus on kauneudessaan ja raastavuudessaan myös äärimmäisen uskottava. Pulkkisella on taito tuoda tarina lukijan iholle tunnistettavan ja autenttisen arjen kuvauksen kautta. Myös Pulkkisen kauniin lyyrinen kieli jaksaa ihastuttaa edelleen.

Vaikka Pulkkinen käsittelee aihetta tyylilleen ominaisella herkkyydellä, tarkkuudella ja lämmöllä, tuntuu eron kuvaus silti osittain toisteiselta ja pintapuoliselta. Tarina on myös kokonaisuudessaan jokseenkin ennalta-arvattava, mutta toisaalta, mitä muuta erotarinalta voi odottaa? Lopulta eronneiden puolisoiden on hyväksyttävä, että heidän pelastuksensa on viime kädessä heistä itsestään kiinni.

Tällä tarinalla ei ole onnellista loppua. Ei ole rakkautta, joka vapauttaisi, pelastaisi, kohottaisi. Kukaan ei tule. Äiti, isä, elämäni mies, minun mieheni, se oikea. Jumala. Poliisi. Laki. Valtio.

Niinpä. Ei mitään. Ei ketään.

Mutta haittaako se?

Lasten planeetta käsittelee tärkeää ja monia koskettavaa aihetta. Vaikka aiheen käsittelyä olisi voinut viedä vielä syvemmälle, tarjoaa teos silti Pulkkisen aiempienkin teosten tapaan todentuntuisen lukukokemuksen.

Riikka Lampela

Julkaistu 21.10.2020

Kirja-arvio on julkaistu ensi kerran joulukuussa 2018, Stiiknafuulian printtinumerossa 27.

Oulun kirjailijaseuran sivuille >