• Stiiknafuulia nykyaikaan

    Ja viimein tämä päivä sai – Stiiknafuulia on siirtynyt nykyaikaan ja auennut verkkolehtenä! Printtilehteä tulee kyllä parantumattomalla nostalgikolla ikävä. Ei lehteä ole sama asia lukea tietokoneen, puhelimen, iPadin tai-mitä-näitä-nyt-on ruudulta, sivujen kääntäminen ja niiden tuhriintuminen kahviin ja ruokaan kuuluu myös asiaan.

    Julkaistu 22.10.2020

    Jos kaltaiseni digiajan dinosaurus saisi päättää, raapustaisin tekstini sulkakynällä kynttilän valossa. Tai no hyväksyisin ehkä vanhan kirjoituskoneen, jollaisella myös vasta haastattelemani, tuore Botnia-kirjallisuuspalkinnon voittaja Jouni Tikkanen kirjoitti menestyksekkään Lauma-teoksensa (Otava, 2019).

    Toimittajana työskentelevä Tikkanen pääsi näin kirjoitusprosessin ajaksi irti toimittajien ammattitaudista, eli kaikkialle suuntautuvan uteliaisuuden ikeestä – tietokone netin tarjoamine loputtomine informaatiotulvineen ja ponnahdusikkunoineen on omiaan enemmän kuin mikään muu ihmisen keksinnöistä hajottamaan huomion ja keskittymisen pirstaleiksi.

    Mutta täytyy myöntää, että on tässä ajassa puolensakin, eihän Stiiknafuuliaa muuten olisi verkkoon siirretty. Ikävä totuus on, että sulkakynällä raapustetut tekstit jäisivät nykymaailmassa valtaosalta potentiaalisesta lukijajoukosta saavuttamatta. Kirjoituskoneellakin synnytetty alkuteksti olisi kirjoitettava uudestaan tietokoneella – metodi, joka Tikkasen todistamana toimii kaunokirjallisen tietokirjan kohdalla, ja toimisi varmasti myös romaanin osalta, mutta joka tuskin olisi erityisen kätevä toimittajan työssä.

    Muutosten tuulien pyörteissä myös lehden nimi otettiin uudelleenharkintaan. Keskustelu nimiasiasta jakoi hyvinkin tasavahvasti mielipiteitä, ja pelkoa herätti muun muassa se, onko kummallinen nimi omiaan jopa karkottamaan lukijoita. Ja eihän kukaan edes tiedä, mitä stiiknafuulia tarkoittaa! Mutta nykyajassa kun kerran ollaan, niin tottahan myös tiedetään, että kaikki vastaukset löytyvät Googlesta.

    Kun myönnytys nykyajalle tehtiin jo verkkoon siirtymisen osalta, niin perinteikkäässä, paikallisessa ja historiallisessa nimessä pitäytyminen lienee kohtuullinen myönnytys jäärästölle. Kyllä jääränä oleminen liittyy pohjoisuuteen monella tapaa positiivisena juttuna – on rohkeutta kantaa selkä suorassa historiansa sinä mitä se on, kantaa ylpeänä tomuntuoksuista koukeroista nimeä samalla, kun kurkottaa uteliaana ja ennakkoluulottomana kohti tuntematonta sekä alati uutta luovan ja silti aina myös perinteistä ammentavan taidemaailman jännyyksiä – näin siitä huolimatta, vaikka epäsopivalta kalskahtava yhdistelmä vaikuttaisi vähän kummalliseltakin eikä kaikki aina tajuis. Joskus kun voi käydä niinkin, että jos ihan kaikki on kovin hip ja pop, niin kaikki on lopulta vaan plääh.

    (Myönnettäköön, että edellä käyttämäni kolmen sanan termistö lienee jo vanhentunut.)

    Paitsi rakas lehtemme, on koko maailma ollut useamman kuukauden ajan melkoisen myllerryksen keskellä. Ihminen on kenties jälleen, turhan pitkän tauon jälkeen, alkanut ymmärtää pienenpienen viruksen edessä kontalleen jouduttuaan, ettei se ehkä sittenkään ole koko maailman itseoikeutettu ja kaikkivoipa valtias.

    Taiteentutkimuksessa on viime vuosina noussut yhä keskeisemmäksi posthumanistinen suuntaus. Yhdessä Lea Rojolan kanssa teoksen Posthumanismi (Eetos, 2014) toimittanut Karoliina Lummaa avaa Taideyliopiston verkkosivujen artikkelissa käsitettä seuraavasti:

    ”Posthumanismissa tarkastelun kohteena on ihmisen suhde ei-ihmiseen. Pyritään purkamaan tai kyseenalaistamaan oletuksia siitä, mitä ihminen on. Tavallisesti ihminen suhteutetaan kahteen olioon: toisaalta eläimeen – ajatukseen siitä, että on olemassa jotain ihmisestä erillistä, joka on myös orgaaninen – ja toisaalta koneeseen tai tekoälyyn”, Lummaa tiivistää posthumanismin kaksi pääsuuntausta.

    Posthumanistinen ajattelu liittyy ympäristökriisiin, mutta myös laajemmin haluun tarkastella ihmisen paikkaa ja roolia maailmassa uudesta näkökulmasta.”

    Kuva: Janne Leppäkoski

    Myös Jouni Tikkasen ihmisen ja suden välistä konfliktista suhdetta käsittelevää Laumaa voi pitää posthumanistisena teoksena, sillä se avaa näkökulmia molempien lajien osalta – ei vain ihmisen – ja antaa lukijan muodostaa faktojen pohjalta omat mielipiteensä.

     Botnia-palkintotilaisuudessa biologi ja Suomen Luonto -lehden toimittaja Tikkanen totesi:

    – Se että ajatellaan toisten lajien näkökulmasta, tuodaan esiin sitä, on erityisen tärkeää nyt kuudennen sukupuuttoaallon ja ilmastonmuutoksen ajalla, ja siihen tämä teos tähtää.

    Ja siinä riittää todella tehtävää taiteilijoille kuvataiteilijoista ja muusikoista kirjailijoihin sekä kaikille muille kirjoittamis- ja vaikuttamishaluisille kanssaeläjille.

    Se onkin yksi hyvistä syistä, joiden takia myöskään yhdenkään kirjailijantaimen saati vielä hentoisen sananiekkasananjalkapistokkaan taikka monissa viimoissa tuivertuneen, jo harmaantuneen kynäilijäkuusipuun ei kannata enää hetkeksikään piiloutua pöytälaatikkoon – teitä tarvitaan nyt.

    Maria Kurtti, päätoimittaja

Oulun kirjailijaseuran sivuille >