Yks jännä juttu
20.4.2021
Ilpo Koskela: Jooseppi Jäämerellä osat I ja II
7.6.2021

Konekirjoittaja

Novelli: Timo Luonuansuu

Julkaistu 7.6.2021

Timo Luonuansuu. Kuva: Hanna Takkula

Tapasin ravintolassa naisen. Seuralaiseni jätti saapumatta treffeille, tämä nainen huomasi nolon tilanteeni ja kutsui minut pöytäänsä. Vaistomaisesti kieltäydyin ensiksi, esittäydyimme kuitenkin, ja kohta istuimme vastapäin toisiamme.


Valitsin listalta kala-aterian ja valkoviiniä. Nainen oli jo aiemmin antanut tilauksensa. Ravintolassa sorisi ihmisten puhe, astiat kilisivät keittiössä ja ruokailijoiden käsittelyssä, tilauskello kilahti aina annoksen valmistuttua.

Uusi tuttavani nojasi kyynärpäällään tuoliin, toinen käsi harotti sormia pöydällä kuin valmiina puukkopeliin. Hän tuijotti minua kainostelematta, huomasin terävien silmien hieman nykivän. En osannut vastata niin avoimeen katseeseen, vaan vilkuilin toisia seurueita ja henkilökunnan puuhastelua. Kenties nainen oli viehtynyt minuun, vaikka iältäni olisin mennyt hänen lapsenlapsestaan, mitäpä siitä, mukavahan se, että edes joku oli kiinnostunut.

– Onko teillä tapana käydä ravintolassa yksinänne? kysyin arasti ja heti häpesin tungettelevaa kysymystäni.
– Voi kultaseni, sinutelkaamme, hän vastasi.
– Hyvä on.


Tarjoilija toi naisen eteen lautasen, jolla höyrysi sieniä ja paistettuja kasviksia. Olisin halunnut samanlaisen annoksen, mutta en enää kehdannut vaivata tarjoilijaa.


– Tänään oli elämäni viimeinen työpäivä, huomenna olen vapaa, nainen sanoi.
– Ihanko totta? Siitä sopii varmaan onnitella?
– Voi kiitoksia, kultaseni, nainen sanoi maireasti hymyillen, mutta muuttui samassa hetkessä synkäksi. – En tosin tiedä, kuinka vapaa olen ilman rutineejani.


Ehdotin, että kohottaisimme maljan juhlapäivän kunniaksi. Siemaistuaan hän laski lasin liinalle ja pyyhkäisi otsalle karannutta kiehkuraansa.


– Viisikymmentä vuotta, ajattele kultaseni, puoli vuosisataa, hän sanoi.
– Mitä niin?
– Niin kauan työskentelin samassa paikassa, saman tehtävän ääressä.


Pyysin häntä kertomaan ammatistaan, vaikken ollut siitä erityisen kiinnostunut, nainen itsessään vaikutti kiehtovalta.

“Unelmoin nuorena kirjailijan urasta, mutta koska asuminen ja eläminen eivät ole koskaan olleet kaupungissamme ilmaista, päätin varalta hankkia ammatin, jolla maksaisin laskut pois. Hain opistoon konekirjoituslinjalle, pääsin sisään ja valmistuin.


Eräänä aamuna huomasin lehti-ilmoituksen, jossa haettiin konekirjoittajaa kokopäivätyöhön. Join kahvikupposen nopeasti ja lähdin ennättääkseni ensimmäisten joukossa hakemaan työpaikkaa. Menin ilmoituksessa kerrottuun osoitteeseen ja astuin rappukäytävään. Luin osoitetaulusta työnantajan nimen, kävelin oikealle ovelle ja koputin. Odotin aikani, ja kun ketään ei kuulunut, tartuin kahvaan.


Aula oli tyhjillään, vain kirjoituskone valmiiksi asetettu paperi nielussaan jökötti pöydällä, pyörivä tuoli sen takana. Vasemmalla seinustalla oli suuri harmaa metallinen ovi, sellaisia näki joskus teollisuustiloissa. Koputin, ja kohta se avautui. Esiin astui minua ehkä kymmenisen vuotta vanhempi nainen maaleilla töhritty haalari päällään, poskessa pyyhkäisy vihreää väriä.


Kerroin hakevani konekirjoittajan paikkaa. Yllätyin kuullessani olevani ensimmäinen hakija. Hän pyysi minua istahtamaan koneen ääreen ja kirjoittamaan muutaman rivin.


– Sanoja, joita ei ole, hän ohjeisti.


Mietin hetken, mitä se tarkoitti ja mieleni teki kovasti kysyä, mutta päätinkin naputella jotakin kokeeksi, eihän työhaastattelussa auttanut heittäytyä avuttomaksi. Kirjoitin nopeasti kuusi riviä omasta mielestäni käsittämätöntä tekstiä ja ojensin liuskan naiselle. Hän luki sen tarkkaan, kalisutteli samalla lyijykynää etuhampaidensa välissä ja lopulta kertoi paikan olevan minun, jos niin halusin. Toki ehdoista piti sopia, mutta testin tekstissä oli kuulemma ainesta, vaikka moni sanani muistuttikin jo olevia sanoja. Hän kehui rivejä ensikertalaiselle oikein laadukkaaksi tavaraksi. Kiitin hämilläni ja kerroin mielelläni keskustelevani sopimuksesta.


Nainen laski pakaransa pöydän reunalle ja alkoi luetella mitä toimenkuvani sisälsi. Minun piti olla paikalla silloin kun hänkin, johtaja, olisi. Tehtäväni oli kirjoittaa niin paljon samanlaista tekstiä kuin työpäivän aikana ehtisin, kehittää sitä mieleni mukaan, kuitenkin siten, ettei sanoja voinut tunnistaa. Kirjahyllyssä oli eri kielten sanakirjoja luomisen tueksi. Liuskapinon noustua noin kolmeen senttimetriin minun piti antaa nivaska johtajalle tarkistettavaksi, mutta ikinä en saisi astua ateljeehen, sen johtaja kielsi jyrkästi. Lopulta, kun nainen olisi hyväksynyt tuotokseni, se piti tuhota silppurilla, jonka hän oli hankkinut monen mutkan kautta valtion varastoista.


Lisäksi en saanut puhua vieraille, en kommunikoida millään tavalla, minun piti pelkästään keskittyä omiin tehtäviini.


Olin pudota tuolita, kun nainen paljasti kuukausipalkkani. Se oli suuri, en halua puhua numeroista, mutta sillä olisin pärjännyt paremmin kuin hyvin. Taiteilevan johtajani teokset olivat haluttuja, ja niistä oltiin valmiita maksamaan, joten hän kykeni tarjoamaan minullekin hyvää palkkaa. Helpon, turvatun tulevaisuuteni huumassa otin työn vastaan. Kättelimme ja sovimme, että aloittaisin seuraavana päivänä.”

Tarjoilija toi annokseni, joka näytti syötävältä sekin. Harmitti silti, kun en ollut tilannut sieniä ja kasviksia. Asettelin ruokaliinan syliini ja maistoin viiniä. Nainen kaivoi laukustaan puuterirasian ja tarkisti meikkinsä sen peilistä. Sitten hän veti askista savukkeen ja sytytti.


– Eihän tämä haittaa? hän kysyi.
– Ei toki, vastasin.


Savu puski naisesta sankkana, se kiepahteli kuin olisi nauttinut itsekin toimituksesta.

“Aloitin siis seuraavana aamuna uudessa työpaikassani. Tuntui oudolta ryhtyä sepittämään liuskakaupalla tunnistamatonta tekstiä, salakirjoitusta, jota itse kirjoittajakaan ei osannut tulkita.


Pari ensimmäistä sivua valmistui vaivattomasti, mutta sitten alkoi takeltelu. Tuskastuin, kun en ollut ehtinyt olla tuntiakaan töissä, ja sanoja ei enää tipahdellut paperille samaan tahtiin kuin alussa. Katselin riisuttua aulatilaa, kolean näköisiä seiniä ja punaista mattoa lattialla. Nurkassa nelijalkainen pystynaulakko esitteli sarvistoaan, josta roikkui johtajan sateenvarjo ja minun päällystakkini. Ympäristö ei helpottanut ahdinkoani.


Eihän tämä voi olla näin vaikeaa, ajattelin, sen kun läiskii kirjaimia toisen perään. En silti halunnut tyytyä pelkkään sattumanvaraisuuteen, tuskin johtajakaan. Täytyi sanassa jokin järki olla, vaikkei se mitään olisi tarkoittanutkaan.


Päätin pitää taukoni, ja kävin läheisessä kuppilassa juomassa kahvin ja syömässä voisarven. Kirjoitin samalla muistivihkooni keksimiäni aihioita, joita muokkasin palattuani kirjoituskoneen ääreen. Hitaasti uusia kirjainyhdistelmiä alkoi taas ilmestyä mustaksi valkoiselle. Välillä tutkin sanakirjoista olinko vahingossa keksinyt jo olevia sanoja. Johtajan lähtiessä myöhään iltapäivällä, ojensin hänelle päivän aikana valmistuneen nivaskan tarkistettavaksi. Hän työnsi paperit laukkuunsa ja toivotti mukavaa iltaa.


Aamulla sain liuskat korjattuina takaisin, johtaja oli tehnyt muutamia huomioita ja yliviivauksia tekstiin, mutta kehui aikaansaannostani ja pyysi minua silppuamaan tuotoksen. Tein kuten haluttiin, ja kohta arkit muuttuivat suikaleiksi surisevan koneen kidassa.


Työstä tuli tuttua, en siitä erityisemmin nauttinut tai ollut nauttimatta, mutta se oli jotain, joka tuntui kahlitsevan minut siihen, mitä pidin tarkoituksenani. Sitten, aivan huomaamatta, aika muuttui menneiksi vuosiksi. Varmasta ja hyväpalkkaisesta työpaikasta halusin pitää kynsin hampain kiinni, vaikken vapaa-ajallani muuta juuri jaksanut tehdä kuin syödä, peseytyä ja mennä nukkumaan. Uusien sanojen keksiminen päivä toisensa jälkeen uuvutti, ja ne tunnit, jotka sain käyttää rasittamatta aivojani, yritin rentoutua. Joskus matkustelin, söin ja join ravintoloissa ja ostelin kotiini kaikkea mikä milloinkin huvitti, rahaa oli tuhlattavaksi asti.


Välillä johtajalla kävi vieraita. Jotkut olivat tilanneet häneltä maalauksen, toiset tulivat tutkimaan taiteilijan tarjontaa ja joillakin oli aivan muuta asiaa, useimmat heistä kuitenkin poistuivat huomattavasti köyhempinä.


Uusi vieras, astuttuaan ovesta, tuli aina luokseni kysymään oliko taiteilija tavattavissa. Minä en heitä ohjeistukseni mukaan noteerannut millään tavalla. Hetken he minua töllistevät, kunnes siirtyivät ateljeen ovelle. Sitten he moittivat johtajalle sihteerin töykeyttä, johon johtaja korjasi, ettei tuo konekirjoittaja ole sihteerini, vaan taideteos. Lähtiessään nämä vieraat jäivät vielä tutkimaan minua ja työpisteeni kokonaisuutta, kiertelivät ympärilläni, päivittelivät kirjoittamaani tekstiä ja pohtivat, mikä oli se ajatus kaiken tämän takana.”

– Suo anteeksi, mutta minun on vaikea uskoa tuota todeksi, hämmästelin kuulemaani.
– Sellaista se oli, viisikymmentä vuotta, nainen sanoi hymyillen.
– Miten sinä jaksoit sitä niin kauan?
– Kaikkeen tottuu, kultaseni, ja kuten sanoin, työssä tienasi hyvin.
– Miksi lopetit nyt?

“Tänään puolilta päivin aulaan saapui vieras, joka oli käynyt usein ennenkin, ja meni suoraan taiteilijan ovelle koputtamaan. Ketään ei alkanut kuulua, joten hän koputti voimakkaammin uudestaan. Tiesin johtajan olevan paikalla, hän oli saapunut samaan aikaan kanssani aamulla. Vieras koputti kolmannen kerran, vastausta ei kuulunut, joten hän katsoi minuun ja ilmoitti menevänsä sisään. Ovi ehti sulkeutua sekunniksi, vieras palasi ja kertoi järkyttyneenä taiteilijan kuolleen. Silloin tajusin sopimukseni rauenneen ja astelin ensi kertaa elämässäni ateljeehen.


Johtaja makasi vatsallaan keskellä lattiaa. Huone vaikeni kuolemasta, sairaskohtaus, arvelin itse. Seinustoja peittivät mahtipontiset, värikkäät, ihanat taulut, lattioilla oli suteja, vateja, rättejä ja maalipurkkeja, muutama teline nojasi toisiaan vasten nurkassa. Pyysin vierasta poistumaan ja vedin oven kiinni.


Kävin selälleni johtajan viereen. Tuntui hyvältä antautua kokonaan gravitaation armoille. Ohimoilleni valui muutamia kyyneleitä, ei niinkään taiteilijan poismenon vuoksi, enhän minä häntä oikeastaan edes tuntenut, vaan kaiken luomisen ja tuhlauksen takia. Kumma kyllä, en ollut sitä koskaan aiemmin ajatellut.


Vuosikaudet minä seinän takana olin luonut teoksen johtajalle, tuhlannut itseni sen ainekseksi, kun ateljeessa johtaja oli luonut ihmisille itsensä taiteessa ja tuhlannut lähes kaikki tauluista saamansa rahat minuun. Jostain syystä silloin oli vaikea erottaa iloa surusta.”

Tarinan loppu veti minut sanattomaksi. Nainen keskittyi hetkeksi silittelemään pöytäliinaa, sitten hän nosti leukansa ja hymyili.


– Piditkö kalasta, kultaseni? hän kysyi.


Kesti hetken ennen kuin kysymys osui tajuntaani. Muistin kalan, sienet ja kasvikset, höyryn ja savun.


– Ky-kyllähän minä, änkytin ja tuijotin naista herkeämättä. – Mutta mitä sinä nyt aiot tehdä?
– Nyt minulla on aikaa kirjoittaa, niin kuin nuorena haaveilin, hän vastasi. – Siitä tulikin mieleeni, voisinko pyytää sinulta jotakin?
– Tietysti.


Nainen halusi minun lukevan tulevan käsikirjoituksensa. Suostuin ilomielin, minua kiinnosti mitä nainen saisi aikaiseksi. Söimme vielä jälkiruuan ja joimme lasilliset shampanjaa, jotka nainen vaati tarjota. Ennen poistumistamme ravintolasta vaihdoimme osoitteita, jotta saatoimme toimittaa käsikirjoituksen molempiin suuntiin. Halattuamme autoin hänet pirssiin ja katselin auton katoavan kulman taakse.

Puolentoista viikon päästä lähetti soitti ovikelloani ja vastaanotin ruskeaan paperiin pakatun paketin, josta löysin naisen tekstin. Jätin sen päivän ajaksi pöydälle, mutta illalla otin sen mukaani sänkyyn.


Kannen ylälaitaan oli käsin kirjoitettu terveiset, hän toivoi minun pitävän tuotoksestaan ja toivotti antoisaa kevättä. Keskellä etusivua oli otsikkona yksi sana, kirjan nimi, joka koostui tutuista kirjaimista, muttei kertonut minulle entuudestaan mitään.


Käänsin sivun ja aloin tavata naisen tarinaa.


Luin ensimmäisen kappaleen, muutaman sivun. Tekstin kieli oli käsittämätöntä, puhun kielestä, koska se ei ollut pelkkää siansaksaa, vaan selvästi tarkkaan hiottua epäsanastoa, jota tuskin muualla ilmeni kuin naisen pään sisällä. Sanat tunnisti sanoiksi, mutta se oli kaikki, mitä niistä sain irti. Välimerkkejä löysin tavallisilta paikoiltaan: isoja kirjaimia oli lauseiden alussa, pilkkuja niiden välissä ja pisteitä niiden lopussa. Tavutusta saattoi vain arvailla. Naisen loihtimasta kielestä oli kertakaikkisen ylivoimaista saada otetta.


Luin toisen kappaleen, kolmannen ja lopulta koko tarinan. Sen sisältö jäi minulle täydelliseksi mysteeriksi, mutta uskoin etusivulle kirjoitetun kirjan nimen tiivistäneen kokonaisuuden. Naisen taito oli luoda lukijalleen silkka ymmärtämättömyyden kokemus.

Halusin henkilökohtaisesti palauttaa käsikirjoituksen naiselle, koska minun täytyi saada kertoa kuinka vaikuttunut olin teoksesta, vaikken mitään siitä ymmärtänytkään. Matkustin heti aamusta naisen antamaan osoitteeseen raitiovaunulla, löysin mainitun kerrostalon ja kiipesin portaat ylös.


Painoin summeria kerran. Odotin, nypin pari hiusta jakkutakiltani ja katselin ikkunaa käytävän päässä, josta aurinko lankesi matolle.


Sarana narahti takanani. Oven raosta kurkisti muori, tervehdin häntä ja kerroin etsiväni tuttavaani.


– Ei siellä asu enää ketään, vanhus sanoi.
– Mahdatteko tietää mistä voisin löytää hänet? kysyin.
– Mahdan minä, muori sanoi ja niiskautti nenäänsä. – Hautausmaalta mullan alta.


Järkytyin kuulemastani. Muori huomasi hämmennykseni ja työnsi päätään esiin oven takaa.


– Kuulin poliisien puhuvan sinihaposta, hän kuiskasi. – En tiedä, mistä hän on sellaista voinut saada käsiinsä, olisi jättänyt vähän minullekin, johan tässä loppu häämöttää, ja vaivaa on jos jonkinmoista, mukava nainen hän silti oli, ei sen puoleen, tunnollisesti kävi töissä ja taisi tulla toimeenkin melko hyvin, minähän muutin tähän taloon jo vuonna…


– Kiitos teille tiedosta, minun täytyy nyt mennä, sanoin muorille, joka jäi tuijottamaan perääni.


Palasin kadulle, suuntasin raitiovaunulle, mutta päätinkin kävellä. Betonilaatat värisivät allani, korvissani humisi ja soi, vastaantulijat kopisuttivat raivostuttavan epätahtiin kantojaan, väistelin silmiä ympärilläni. Kiirehdin läheiseen puistoon ja etsin penkin, jolla saatoin levähtää rauhassa. Leyhyttelin hatulla kasvojani ja oloni alkoi tasaantua.


Edessäni aukeavasta lammesta nousi sorsaemo nurmelle ja sen perässä monta piipittävää poikasta. Emo vaappui edellä rantaa pitkin ja pienet seurasivat sitä suorassa jonossa. Kävin kyljelleni makaamaan, puu tuntui viileältä käsivarttani vasten, mieleni teki paistettuja sieniä ja kasviksia.


Suljin silmäni ja kuuntelin, kuinka emo loittoni.


Kcvrqk kcvrqk kcvrqk kcvrqk kcvrqk kcvrqk kcvrqk kcvrqk kcvrqk kcvrqk kcvrqk kcvrqk.

Oulun kirjailijaseuran sivuille >