Armeijan leivissä – äidin herkuissa
20.4.2021
Taiteen kansainvälinen sekatyöläinen
20.4.2021

Yks jännä juttu

Kuva: Jussi Mielikäinen

Kuva: Jussi Mielikäinen

Julkaistu 20.4.2021

Teksti: Petri Vartiainen

En osannut lukea, kun aloitin koulun. Äiti olisi halunnut tasoittaa opintietäni, neuvoa lukemisessa alkuun, mutta minä torjuin kaiken avun: ”Se on sen ajan murhe”, vastasin pikkuvanhasti.

Vähänpä tiesin, sillä syksyllä lukemaan oppiminen sujui nopeasti, ilman isompia murheita.

Ekaluokkalaisena koin aapisen äärellä henkisen vallankumouksen ja todistin siitä lukemalla opettajalle sujuvasti ääneen. Niinpä hän saattoi minut koulun kirjastoon valitsemaan itselleni omaa luettavaa.

Kansikuvasta innostuneena valitsin Ritva Ruhasen kirjan Yks jännä juttu (1980). Tämä 67-sivuinen Vihreä Varis -sarjan teos kertoo hyvistä kaveruksista, jotka löytävät metsästä luolan ja salaisen lammen. Pojat itsenäistyvät hiukan, ottavat vastuuta ja oppivat ymmärtämään aidon ystävyyden arvon.

Kirjan tarina, lukemisen herättämät tuntemukset ja Ursula Niemistön vivahteikas kuvitus ovat eläneet mielessäni siitä lähtien.

Ennustamani ”sen ajan murhe” johdattelikin kohti riemua, johon käytin paljon aikaa. Kirjojen tavoittamat historiat ja maailmat tekivät lukemisesta samalla ajatonta.

Nykyisyys ja menneisyys. Assosiaatiot, joita kieli synnyttää. Niiden taidokas yhdistäminen on minulle yhä kirjoittamisen, hyvän lauseen, perusta.

Sain oman kirjastokortin, valitsin hyllystä uuden Vihreä Varis -kirjan ja luin. Etenin sarjan alusta loppuun, ainoastaan jääkiekko- ja hevosaiheiset teokset jätin lukematta. Sitten lukeminen tyssäsi vähäksi aikaa. Vaikka sarjaan ilmestyi uusia kirjoja, ne eivät innostaneet enää samalla tavalla. Taika oli kulunut loppuun.

Tilalle tulivat sarjakuvat, jotka tuohon aikaan eivät olleet kirjojen lukemiseen rinnastettavaa, ajattelua kehittävää kulttuuria. Ahmin Tarzaneja, Asterixeja, Tinttejä. Luin löytöretkeilijöistä, toisen maailmansodan kohtalonhetkistä, Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoista (enkä tarkoita Tex Willeriä).

Sarjakuva-albumeista muodostui keräilykohde. Niitä hankittiin lehtidivareista, joita silloin tuntui olevan melkein joka lähiössä, kerrostalojen katutason kopperoisissa tiloissa. Siellä me pikkupojat tutkimme laajaa tarjontaa, kannoimme tiskille vähät kolikkomme, ja pinosimme kotona albumit omaan hyllyynsä, tarkkaan järjestykseen.

Seuraavaksi äiti huolestui ajatusmaailmani kehittymisestä ja siirsi minut uskonnosta elämänkatsomustiedon opetukseen. Siihen aikaan oppiaine oli uusi, sisällöltään jäsentymätön, ja tunneilla tehtiinkin vaikka mitä.

Siilitukkainen Kaisa, sulkakoru korvassaan, kenties silloisen taideopiskelijan perikuva, luki meille Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamielen. Kirja teki valtavan vaikutuksen ja laajensi kokemuspiiriä tuntemani maailman ulkopuolelle. Kuolema, ja kuoleman jälkeinen elämä, avasivat pojan mielikuvituksessa uusia ovia.

Olikin luontevaa, että hieman vanhempana löysin scifin. Katsoin televisiosta Star Trekin ja Tähtien sodan, mutta vasta John Christopherin kirja Tripodien aika teki lajityypistä ajatteluni tärkeimmän viitekehyksen.

Opettajana Kaisa oli näyttänyt, kuinka yksinkertaista koulunkäynti voi parhaimmillaan olla. Luodaan yhteinen turvallinen tila, syvennytään tarinaan viikkokausiksi, ei suoriteta yhtäkään opintopistettä vaan synnytetään lapsen mieleen ajatusten ja kokemusten verkosto, johon hän hahmottelee itse oman pistekuvionsa.

Yläkouluikäisenä lukeminen jäi vuosiksi, sen syrjäyttivät laulujen sanoitukset, etupäässä Juice Leskisen ja Gösta Sundqvistin. Kuuntelin tarkasti, mietin, ja yritin kirjoittaa samanlaisia tekstejä. Laskin tavuja, apinoin ja jopa kehittelin uusia riimipareja.

Sipoon lukion kirjaston runohyllystä löysin Juice Leskisen teoksen Iltaisin kun veneet tulevat kotiin (1989). Se on kirjoittajaksi kehittymiseni tärkein nivelvaihe. Muita runoteoksia, joihin Juicen jälkeen tartuin, olivat Pentti Saarikosken Tähänastiset runot ja Saima Harmajan Kootut runot.

Lyriikasta tuli kaikkein tavoitelluinta, parasta, ylivertaista kirjallisuutta.

Omasta elämästä kirjoittaminen alkoi kiinnostaa parikymppisenä, vahvimmin Saarikosken teoksen Aika Prahassa (1967) myötä. Sen ilmaisu puhutteli uudella tavalla. Yhdistelmä päiväkirjamaisia havaintoja ja aforistisia lauseita oli toki tuttua jo runoudesta, mutta Saarikoski johdatti näkemään rajapinnan lyriikan ja proosan välillä. Juhlallisesti sanottuna: löysin tapani kirjoittaa.

Kun löytää lajinsa, on luonnollista ryhtyä syventymään sen sävyihin. Paljon toistellun väitteen mukaan jokainen kirjailija kirjoittaa itsestään, mutta Saarikosken kohdalla omat ajatukset, luonteenpiirteet tai päähänpinttymät eivät löydy ripoteltuina eri henkilöhahmoista, vaan Saarikoski löytyy omasta tekstistään isompina paloina, ja tietenkin eräänlaisena fiktiivisenä käsityksenä omasta itsestään.

Raija Siekkinen kulkee samaa rajapintaa, mutta lähempänä fiktiota kuin Saarikoski tunnustuksellisuudessaan. Siekkisen tärkein teema on, että ihminen saisi vapaasti olla oma itsensä. Novellien naiset tarvitsevat oman tilan, jota kuitenkin rajoittavat parisuhteen ja työelämän konventiot. Teema on helppo typistää feministiseksi pyrkimykseksi, mutta sen voi tulkita tarkoittavan myös kaikkien ihmisten vapautta.

Siekkisen päähenkilöt vaikuttavat ensisilmäykseltä hyvin samankaltaisilta, jopa etunimiään myöten, mutta kirjailijana hänellä oli kyky paljastaa hahmojen ajatusmaailma niin monipuolisena ja kerroksellisena, että kontrasti harmaana arkena etenevän elämän ja ihmisen kokeman tyytymättömyyden välillä näyttäytyy tarinoissa sekä sokaisevan räikeänä että hillityn vivahteikkaana.

Kun Saarikosken antiikista kurottavassa ihmiskuvauksessa ja havainnoissa etualalle nousee lopulta aina Saarikosken kokemus, löytää lukija Siekkiseltä jotain yleisemmin inhimillistä, ja jopa oman itsensä, sillä kenenpä toiveissa vapaus ei olisi tärkeällä sijalla.

Nuoren aikuisuuteni nurkkajumala Erno Paasilinna kirjoitti laajasti itsestään teoksessa Tähänastisen elämäni kirjaimet (1996), mutta se on lajityyppinä perinteinen omaelämäkerta, ei kirjallisuuden genrerajojen hyödyntämistä.

Siksi tärkeimmäksi vaikuttajakseni muodostui Hannu Mäkelän tapa kirjoittaa omasta elämästään. Varsinkin teokset Äiti (1999), Isä (2004) ja Ruhtinas unelmain mailla (2005) ovat ohjanneet ajatteluani hahmottamaan kirjoittamisen taustaksi juuri oman elämän, elämäntilanteen ja niistä kumpuavan näkökulman. Omakohtaisuudesta voi nousta esiin aiheita, jotka kirjoittaessa kasvavat teksteinä yleisemmiksi kokemuksiksi kuin pelkät päiväkirjatunnustukset.

Mäkelä on tainnut koko elämänsä ajan puolittain vaistomaisesti kerätä arkistoa, johon kuuluu esimerkiksi paljon kirjeenvaihtoa. Teosta Samuli Parosesta (Samuli, 2006) ja varsinaisen muistelmasarjan kolmatta osaa Otavan aika (2015) tuskin olisi syntynyt ilman niitä. Myös jo mainittu Isä saa muistojen ja kokemusten lisäksi aineksia vuosikymmenten varrella talteen otetusta materiaalista.

Samalla Mäkelän kirjoissa kulkee taustalla aina teema omasta henkisestä kehityksestä, kirjailijaksi kasvamisesta, tehtyjen virheiden näkemisestä ja ihmisen yhteydestä toiseen ihmiseen.

Veikko Huovisen Konsta Pylkkänen etsii kortteeria (2004) on kuvaus siitä, kuinka yksinäinen vanheneva mies hakeutuu tuttuun paikkaan, jossa voisi elää viimeiset elinvuotensa, rauhassa rutiineihinsa ja ystäviinsä tukeutuen. Teoksen kielessä on vahva hyvästijätön maku, niin kuin se olisi tarttunut siihen Pylkkäsen hahmosta, pihkaisista vaatteista ja surumielisistä ajatuksista. Näin kielestä ja kerrotusta tulee yhtä, vaikuttavaa kirjallisuutta.

Tälle Mäkelän ja Huovisen kirjoittamalle perustalle jouduin hahmottelemaan itse, miten kuolemasta osaisin ja haluaisin kirjoittaa. Omakohtaisesti, tarinan ja kielen toisiinsa tyylillisesti kietoen.

Kun isäni kuoli, olin yhtäkkiä merkitysten keskellä. Suru, muistikuvat, kuoleman käsittäminen – kaikki tihentyi ajatuksissa niin, että jokainen tavallinen arkinen havainto tuntui liittyvän johonkin syvempään.

Omasta itsestä kirjoittamisen malli oli lukemalla opiskeltu. Ja koska kirjoitin joka päivä, tekstiä syntyi paljon. Elin muistiinpanoihin syventyneenä, varioin samaa kohtaa useamman eri virkkeen näkökulmasta, jotta löytäisin ainoan oikean. Sitten tekstimassa oli eräänä päivänä pelkkä tekstimassa.

Otin kaikkeen kirjoittamaani henkistä etäisyyttä, karsin toisteisia jaksoja, valjuiksi käyneitä kuvauksia, löysää kieltä. Järjestelin tekstin aihepiireittäin ja aloin aavistella, millaiseksi tarinaksi materiaali muotoutuisi.

Hahmo alkoi elää mielessä, ja kirjoitin sitä aina vain näkyvämpään muotoon, esiin massan alta.

Sitten eräänä päivänä teksti järjestyi kokonaisuudeksi, josta pystyin käyttämään nimitystä käsikirjoitus. Ja kun se piinaavien viikkojen, pähkäilyn ja murehtimisen jälkeen yhä sellaiselta tuntui, oli teksti aika lähettää luettavaksi.

Odottaessa epävarmuus ja varmuus vuorottelivat joka päivä mielessä, mutta ennen pitkää varmuus jäi joka ilta vallitsevaksi tunnetilaksi.

Sitten kuulin puhelimessa, että se julkaistaan.

Julkaisupäätös on joka kerta yhtä kummallisella tavalla kaiken loppu, ja samalla kaiken alku: nykyisyyden, menneisyyden ja kielen tarjoamien assosiaatioiden samanaikaisuudesta syntynyt jälki, joka silti lopulta on koko elämisen kirjoon verrattuna ”yks jännä juttu” vain.

(Petri Vartiaisen teos Isän linnoitus ilmestyi maaliskuussa 2021.)

Oulun kirjailijaseuran sivuille >