Ruumiin kulttuuri

Suo suloisuutta maistaa, kajahtaa juhlasalissa viattomien suista. Niityt vihannoivat ja naturistituristit muhinoivat taas lehtiverhossa. Tämä elämänvaihe kestää viitisen minuuttia. Suon hyönteisfauna käy maistamaan ja ennusmerkki toteen. Kuin jumalallisen tarkoituksen ohjaamana ihminen läimii syntisen lihansa violetiksi ja luettelee paljastamansa sulot. Jos hippitouhu on jo koettu, voi luomistyön ihmeitä kokea myös kotona.

Kaunokirjallisuuden luominen on ruumiillisempaa tointa kuin hitaampi arvaakaan. Kesän korvalla illansuu on hyvä hetki laittaa kirjallinen ponnistus jalalle. Varsinkin runoilijalle tämä työvaihe on tärkeä. Toisinaan tanssijalka vipattaa tai viinahammasta kolottaa. Liha on heikko, ja yön selkään kiipivä kirjoittaja eksyy yöjalkaan. Seuraukset tuntee aamulla nahoissaan: peilistä ei katso silmänilo vaan hän, joka on saanut pilkkeen silmäkulmaan klapisouvin pyörteissä.

Toisinaan tekstiin on vaikea saada lihaa luiden ympärille. Luurankojäsennys auttaa ja kirjoitelmasta tulee napakampi.  Navanalusjutuille on tilauksensa, mutta myös eri kampi. Maharajaa ei tule alittaa – poikkeuksena itämaan kamaran sutrat, jotka ovat ylevähenkistä mietiskelykirjallisuutta, eivätkä joogahipsterien rattopornoa.

Vaivalloisten vaiheiden jälkeen kirjoittaja lähestyy kustantajaa. Märkäkorvan pyrinnöt menevät helposti reisille. Uljas uusi maailmankirjallisuuden klassikkoko muka pelkkä verbaalinen raivotautioksennus! Itkun tuherrus ja hampaitten kiristys eivät auta. Julkaisukynnys ylittyy vain kirjoittamalla lukukelpoisia juttuja. Sellaisia, joissa Scarlettin kupeet hehkuvat ja sankari monottaa uksen seljälleen luotisateessa.

Ongelmat selättyvät painien. Oppilaitoksessa voi kouluttautua kirjoittajaksi siinä kuin kirjanpainajaksi, -pitäjäksi kuin sitojaksikin. Kirjanoppineeksi halajavan tulee olla pelkkänä korvana tai vähintään lotkauttaa sitä. Letkauttaa ei pidä, paitsi jenkkailtamissa. Suulaus on haitaksi, petokalojen suharikuljetteista ajoneuvoa koskeva väite leukailua. 

Aikaansaannosta syntyy kirjoittamalla päivät ja yöt läpeensä. Leipäläpeensä saa jotain vasta, kun teksti tai sen kirjoittaja saavuttaa maksuhaluisia ihailijoita. Yksikin sellainen riittää, jos sattuu olemaan apuraharössi – vaikkapa jokin mitään tavoittelematon säätiö. 

Kovan työn seurauksena kirjoittajasta tulee kirjailija. Hänet korotetaan suuruuteen ja kutsutaan linnan juhliin. Jos ei kutsuta, voi väittää boikotoivansa niitä hiilinielun nimissä. Pölykeuhkokin käy. Mainetta voi haalia myös säälimällä puutetta kärsiviä laihoja laaksossa. On viisautta näyttää itsekin huonosti syöneeltä. Hyvällä onnella saa lopulta hekotella omille kaskuilleen mainostelevision viihdeohjelman tuolilla. Se on mehukkain palli, johon suomalaiskirjailija voi takamuksensa peruuttaa.

Ihaninkin kesä päättyy ai-. Kanaan? Omaperäistä kuin tangomarkkinain yllä tähtien vyö. Latteus, Larkus, Luukas ja mun sielun isä liitä myös äänes kuorohon. Se meille muistuttaapi, että armon herra lähtee nyt rehtorin kansliaan. 

Helpommin sanottu on puoliksi tehty.

Nollapersoona

Julkaistu 21.20.2020

Pakina on julkaistu ensi kerran kesäkuussa 2019, Stiiknafuulian printtinumerossa 29.