Ari Paulow: Väärintekijät
5.6.2019
Anssi Jokiranta, Pekka Juntti, Anna Ruohonen & Jenni Räinä: Metsä meidän jälkeemme
28.9.2019

Tomi Sonster: Koska olen täydellinen

Tomi Sonster
Koska olen täydellinen
Viestintätoimisto Kirjokansi, 2017.
53 s.

Ihmisen rajallisuuden täydellisyys

Tomi Sonsterin (s. 1976) kolmas teos Koska olen täydellinen on kudelma elämästä ja kuolemasta, uskonnosta ja uskomuksista, Jeesuksesta ja Luciasta – kaikesta maan ja taivaan välillä. Neljään osaan jaettu teos kuvaa planeettamme vääristymiä ja outouksia dystooppisella otteella. 

Edellinen kokoelma Luonnos seikkailuksi (ntamo 2012) esitti samankaltaisesti häiritseviä mielikuvia maailmastamme. Tässä kokoelmassa Sonsterin tyyli tuntuu kuitenkin hienostuneen omanlaisekseen, vaikkakin ensilukemalta ilmaisu muistuttaa Charles Bukowskin ja CMX-yhtyeestä tunnetun solistin ja runoilijan A.W Yrjänän kirjoitustyyliä. Yrjänän ja Bukowskin tapaan Sonsterin ulosanti on groteskia, kuten runossa “CANCEL”: 

Tiedemies päättää peruuttaa poikansa kuoleman. / Aikaa työnnetään taaksepäin viisi sekuntia. / Itsemurha imeytyy ranteisiin, alkaa muhia / lahoavassa ruumiissa kansanmurhaksi. / Siitä päivästä lähtien ihmiset / ovat lepattaneet. Minunkin lempivärini on läpinäkyvä,/ se on hyvä, / aion hivuttautua paikkoihin / joihin ei ole ennen ollut pääsyä, / pian saan tietää / maapallon hallitsijoiden todellisen olomuodon. 

Teoksessa on paljon materiaalia, jopa ähkyyn asti. Huomioitavaa on myös, että runojen nimet on kirjoitettu isoin kirjaimin. Tämä symboloi kokoelman runsautta, sillä jokainen runo on kuin oma taidokas näytelmänsä, täynnä tapahtumia ja käänteitä. Staattiseksi ja levolliseksi teosta ei voi kuvailla ja hyvä niin, sillä tällä mindfulnessin aikakaudella pieni ravistelu on välillä paikallaan.

 Alkupään runot ovat tyyliltään selkeämpiä ja kuvaavat osuvasti nyky-yhteiskuntamme ihanteita: 

Ei täällä saa olla, / jos ei kanna olkapäällään taloa

Ihmisen pitäisi olla valmis jo syntyessään. Mutta sitähän me emme ole –  edes kuollessamme – ja tällä rajallisuudella Sonster tuntuu leikittelevän.

Ei jää epäselväksi, että runon kertoja haluaa havahduttaa lukijansa arkisen paskamyrskyn keskellä. Huumorinkukka rönsyilee ja luo kepeyttä muutoin vakaviin aiheisiin: ultimaattiseen huippuunsa kehittyneen yhteiskunnan jäsenet perustavat Kuuhun viemäriverkoston jo ollessaan sikiöitä, ikämiestä ei enää kiinnosta mikään inhimillinen ja tiedemieskin kykenee peruuttamaan poikansa kuoleman. 

Tämä ihmisen täydellisyys – kaikessa ylikorostuneisuudessaan – saa ajoittain myös hymyn huulille. Loppujen lopuksi se ei ilmene mahtipontisina tekoina ja kaikkivoipaisuutena, vaan näkyy niinkin arkisena asiana kuin aknena runossa “ENNUSTAJA-UKON LUONA”: 

Hei ruma poika, sinun valtakuntasi tulee vielä. / Kun Maapallo repeytyy, akne asettuu / oikeaan mittasuhteeseen. / Jos on koko elämänsä puristellut finnejä / voi muistaa piirteensä / vaikka kosmiset voimat ovat repineet olemuksen.

Normatiivisuus on saastaa teoksen runoissa, joiden voi nähdä kritisoivan yhteiskuntamme individualismin riemukulkua. Ironia näkyy esimerkiksi seuraavassa katkelmassa: 

Veri valuu pitkin kahtasataa poskea, / huijaan mustaa aukkoa, / peitän silmäni siteellä. / Olen ainoa näkevä, uusi maailma rakennetaan / minun näkemykseni mukaan. / Mustan aukon läheisyydessä / jokainen sivupersoona kuoriutuu omaksi ruumiikseen, / opin mitä tyhjyys merkitsee.

Vaikka kärsimystä ja verta vuodatettaisiin ”pitkin kahtasataa poskea”, runon puhuja on “ainoa näkevä” ja täten suunnannäyttäjä, vaikka hän on ironisesti myös peittänyt omat silmänsä. Tässä kiteytyy runoelman taidokkuus: Se pistää lukijansa spekuloimaan, haluaako runoilija osoittaa olevansa ylivertainen muihin ihmisiin nähden. Onko hän eräänlainen profeetta? Vai kiusoitteleeko hän sittenkin omalla kustannuksellaan, kuten runojen tyyliin näyttäisi kuuluvan? 

Sokea taluttaa sokeaa ja päädytään reunalle – mustan aukon läheisyyteen – missä yksinäisyys kietoutuu runon kertojan pirstaloituneeseen sielunmaisemaan.

Kuolema voi olla todellinen exit tästä maailmasta. Se voi olla välikuolema. Se voi olla jotakin näiden kahden välillä. Teos on manifesti siitä, ettei rajallisuuden kysymyksiin ole vastausta. Kuolema on saatu syntymälahjaksi, mutta sen jälkeen tulevaisuudesta on vaikeaa saada kiinni – se katoaa, kiertää kehää vangittuna kettuna häkissään. 

Se nielee itseensä toiveita ja haavekuvia kuin musta aukko määrittelemätöntä materiaa. On mitä tahansa, eikä lopulta yhtään mitään – aivan kuten me rajallisin ominaisuuksin varustellut ihmisetkin olemme yksin ja toisillemme vieraita, loppuun saakka.

Anni-Sofia Kauppila

Julkaistu 21.10.2020

Kirja-arvio on julkaistu ensi kerran kesäkuussa 2019, Stiiknafuulian printtinumerossa 29.

Oulun kirjailijaseuran sivuille >