Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta
1.3.2019
Minna Rytisalo: Rouva C.
9.3.2019

Eeva Maria al-Khazaali: Että näkisin siitä unia

Eeva Maria al-Khazaali
Että näkisin siitä unia
ntamo, 2018.
56 s.

Vaihtoehtoisten historioiden nainen

Eeva Maria al-Khazaalin esikoisrunokokoelma Unelma julkaistiin vuonna 2009 (ntamo, nimellä Eeva Karhunen). Runoilijan odotetussa toisessa kokoelmassa  Että näkisin siitä unia alkupään tekstit lipuvat eteenpäin kevyesti ja vähäeleisesti kuin vesille laskettu kaarnalaiva:

 Sinä et tiedä, että minä olen / todellinen henkilö. / Minä kerron.

Runon puhujan ilmaisu on herkkää ja selkeää. Kerronta antaa odotuksen hekuman kiertää vatsanpohjassa – mitä kaikkea onkaan vielä luvassa?

Teoksen alkupään toteava kerronta on aforistista ja ytimekästä. Säkeet iskostuvat tajuntaan vähitellen, sillä yhdelle sivulle on voitu sommitella niinkin lyhyt ja voimaannuttava katkelma kuin:

Minä olen elämäni nainen, / ainoa ja unohtumaton.

Aluksi rikkonaiselta tuntuva esillepano saattaa häiritä, mutta teosta tunnustellessa tajuaa, että runojen väljä asettelu on rytmin kannalta olennaista. Tämän huomaa viimeistään sitten, kun teos on luettu – useita kertoja –  kannesta kanteen. Kokoelmassa ansiokasta onkin sen vahvan mystinen tunnelma, joka houkuttelee lukijansa makustelemaan aina uudelleen al-Khazaalin painokasta kerrontaa. Lisäksi Mitch Greenin toteuttama tummanpuhuva ulkoasu kannessa koreilevine kohtalokkaine naisineen tuottaa esteetikolle suurta iloa.

Minäkertoja avaa tarinaansa muistikuviensa pohjalta:

Miltä huoneessasi tuoksui, miltä / vahva tee maistui. Kaiken tämän olen niin pian unohtanut. / Kuinka aistit muistavat, ja mitä.

Teoksen lopussa voi miltei kokea tutustuneensa uuteen ihmiseen. Kiinnostavaan tyyppiin, jonka historia on rikas ja monisäikeinen.

Vaikka minäkertojan läheiset ihmiset unohtuisivat tai jopa katoaisivat ympäriltä, hänen historiankirjoituksensa on monimuotoista. Yksilöllä on avaimet oman muistinsa sopukoihin, ja usein muistot rakentuvat vaihtoehtoiseksi todellisuudeksi. Tätä seikkaa teoksessa lähestytään pala palalta. Teoksen voi nähdä rakentuvan sen idean ympärille, että jokainen voi itse valita omaan käteensä sopivat rakennuspalikat, joista itseytensä muodostaa. Kuten vaikkapa runossa Silmät:

Laske siis lasisi ja katso kohti. / Hän ottaa valokuvia / ikkunan lävitse, / hän ottaa valokuvia / pimeästä ulkona. [ — ] Minä pidän silmät auki / maailmaa kohti.

Oman elämänsä nainen on myös vaihtoehtoisten historioiden nainen. Hän pitää silmänsä auki elämän moneudelle.

Teoksessa niin historia kuin unet ovat tulkinnanvaraisia tapoja hahmottaa ympäröivää maailmaa. Kerronnassa korostuu muistojen ja unohduksen välinen kamppailu:

Kuinka hetkeksi tämä kaikki muistuttaa ja muistuu. / Suurkaupungin kaduilla kuin varjoa paossa. / Miten ajatella niin, ettei tuhoaisi? / tila täynnä tyhjää, josta on näköala / sydämen avaruuteen. / Jo se, etten ajattele sinua / on ajatus sinusta.

Runoissa toistuvat symbolit ja kielikuvat ovat arkisia, mutta eivät vähäpätöisiä. Unimaailma, kaupungit, kuunsirpit, sydämet, silmät ja tähdet toistuvat kerronnassa, mutta eivät ärsytä. Runot ovat yhtä helposti lähestyttäviä kuin vanha ystävä.

Että näkisin siitä unia -kokoelman päättää runo nimeltään Uni. Se vyöryy ylitse kuin ukkonen ja on alkupään verkkaisiin runoihin verrattuna temmoltaan kiihkeä. Päätösruno rönsyilee ja paisuu. Se sulkee sisälleen teoksen alkupäässä esitettyjä vihjeitä ja on eräänlainen epilogi koko teokselle:

Vuosikymmenet leviävät kuin paperit / ympärilleni, leviävät kuin paperit / kuin perhoset, jotka avaavat siipensä / ja tähtipölyä leviää koko huoneeseen. / Mikään ei ole niin erityistä, / että näkisin siitä unia.

Anni-Sofia Kauppila

Julkaistu 21.10.2020

Kirja-arvio on julkaistu ensi kerran maaliskuussa 2019, Stiiknafuulian printtinumerossa 28.

Oulun kirjailijaseuran sivuille >