J. V. snäll man

Julkaistu 22.12.2021

Jukka Viikilä teki sen taas! Sensaatio! Sentaasio? Sentään oli viisi vuotta välissä, mutta kaksi Finlandia-palkintoa yhden elämän aikana vetää sanattomaksi. Asiaa on vaikea sulattaa. Esittelen seuraavassa neljä suhtautumisen tapaa, joista voi valita yhden tai useampia eri yhteyksissä viljeltäväksi.

Kateus: Joku toinen olisi ansainnut tunnustuksen, eli palkinto meni väärään osoitteeseen. Tuomari oli puolueellinen, aatteellinen tai sokea. Kadehtiminen on kadehdittavan helppoa, ja komppaavia kavereita löytyy minkä tahansa baarin nurkasta. Syväanalyysia ei tarvita, pelkkä tuulen huuhtoma näkemys riittää. Joku teki joka tapauksessa jotain väärin, ja siksi tässä kävi näin.

Varaukseton ihailu: Jukka Viikilä on kaikkien aikojen suurin suomalainen kirjailija, ja on rikollista, jos muistopatsas ei ole pystyssä ja lakitettu jo tulevana vappuna. Ei ole vuorta, jota Jukka ei pystyisi valloittamaan. Kusi ei ole noussut yhtään päähän – kaveri puhuu aivan tolkullisia ja nostaa jalustalle niin vaimoa kuin terveydenhuoltoakin. Vastaavaa nöyryyttä ei ole nähty sen jälkeen, kun Jörn Donner pesi opetuslastensa jalat.

Vähättely: Muitakin tuplavoittajia on, joten leipäläpi soukemmalle. Kuka edes haluaisi kaunokirjallisuuden Finlandian, kun mitätöntä palkintosummaakaan ei ole kunnolla inflaatiokorjattu. Jari Tervo on kaupallisesti menestyneempi. Ennenkin on kirjoitettu romaaneja, jotka pohjaavat kirjoittajan omiin kokemuksiin. Kuka Jukka Viikilä? Vähättely ja kadehdinta on helppo yhdistää saumattomaksi kokonaisuudeksi.

Samaistuminen: Olen kuin Jukka Viikilä. Jukka on kertonut sydänvaivoistaan ja luonut niitä romaaninsa henkilölle. Minulla on pumppua rasittavia elämäntapavalintoja. Jukka on voittanut Finlandian kaksi kertaa. Minä olen vastaavasti kirjoittanut kaksi kertaa Finlandian voittamisesta. Jukka on valmistunut dramaturgiksi. Minä olisin komediaturgi, jos sellainen ammatti olisi olemassa. Valitsija Zaida Bergrothin mukaan voittajateos Taivaallinen vastaanotto nyrjäyttää, sumentaa, tarkentaa ja jättää lukijan kiitolliseksi. Minäkin nyrjäytän ja sumennan lukijan kiitolliseksi. Samaistumiseen voi yhdistää ihailua ja kateutta haluamassaan suhteessa.

Tulevat ajat näyttävät, kiinnitetäänkö Viikilä pysyväisluonteisesti keskusteluohjelmiin ja hupailuvisoihin. Se on korkein status, minkä suomalainen kirjailija voi saavuttaa; eräänlainen tuulipukuaatelointi. Samalla eturivin kirjailijasta tehdään takapulpetin vitsiveikko. Ihmisten mielenkiinnosta kilpailevat niin monet asiat, että kirjailijan on pinnalla pysyäkseen istuttava Kymppitonnin kopissa henkensä edestä. Naistenlehtien syvähaastatteluissa sen sijaan ei pärjää mehevillä kaskuilla vaan henkevän ajattelijan poseerauksella. Tähänastisen materiaalin perusteella Viikilä osaa jälkimmäisen.

Toimittajat eivät unohtaneet tärkeintä asiaa: kaikessa on kyse rahasta. Siksi kaikki tietävät, että J. V. lahjoitti ensimmäisen Finlandian voittorahat vaimolleen, ja jälkimmäisetkin menevät samansuuntaiseen hyvään tarkoitukseen. Palkittu vastaa vain harvoin palkintopotin käyttöaikomuksista kyseltäessä aikovansa lyödä rahoiksi kissanruokafutuureilla. Kulttuurityöntekijä, olletikin kirjailija tai runoilija, on journalistin tehdasasetuksissa persaukinen, nälän ja rappion pyhittämä, kalpea ja sairaalloinen erakko. Ja vaikka ei olisi, hänen tulee esittää sellaista. Rahauteluihin kuuluu vastata enintään, että käyn parturissa ja ostan vähän piimää. Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, joka saa kaiken ja jokaisen omaan lokeroonsa.

Joulu on tulossa. Yleensä kehotetaan olemaan kiltisti, rauhoittumaan ja sytyttämään kynttilöitä. Tehkää kaikin mokomin se, mutta himmeleitä ripustaessanne oivaltakaa: Jukka Viikilä on julkisen olemuksensa perusteella parrakas, kiltti, läheisilleen omistautuva mies, joka antaa tarvitseville – siis kävelevä joulun sanoma. Jos ovikello soi jouluaattona ja oven takana on Jukka Viikilä, järjestäkää hänelle taivaallinen vastaanotto.

Nollapersoona