Kati Hiltunen: Kotini on tuntematon manner
8.3.2021
Jukka Tervo: Groovea ruumishuoneella – psykoblogiaa ihmiselon reunaehdoista
8.3.2021

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Tommi Kinnunen

Ei kertonut katuvansa

Wsoy 2020

351 s.

Ihmisen halun ääriviivat

Teksti: Anni-Sofia Kauppila

8.3.2021

Äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja Tommi Kinnusen (s.1973) aiemmat teokset Neljäntienristeys (2014), Lopotti (2016) sekä Pintti (2018) ovat kaikki olleet arvostelu- ja myyntimenestyksiä. Turhaan ei Kinnusen uusin romaani Ei Kertonut katuvansa ollut Finlandia-ehdokkaana, sillä mukaansatempaavan teoksen luki kertaistumalta.

Vaellusromaaniksikin alaotsikoitu kirja muistuttaa monella tavalla kasvu-ja kehitysromaanien genreen kuuluvaa teosta, sillä tarinan keskiössä on viiden eri-ikäisen naisen kautta välittyvä kuvaus sodan aiheuttamista henkisistä muutoksista. Päähenkilöitä yhdistää toive paremmasta tulevaisuudesta, mutta sen saavuttamiseksi heidän on hiouduttava hieman toisiaan vasten sekä vaaksan verran yhteiskuntaa vasten – omien ääriviivojensa löytämiseksi.

Teoksen viitekehyksenä on sota: osa suomalaisnaisista on auttamassa saksalaisjoukkoja Pohjois-Norjassa Saksan hävitessä sodan. Suomi taistelee Saksan rinnalla, kun taas Norja on Saksan miehittämä. Naiset jäävät Norjan puolelle sotavangeiksi, vaikka eivät ole syyllistyneet rikoksiin.

Romaanin keskushenkilöiden päät keritään sängelle merkiksi siitä, että he ovat saksalaisten huoria, vaikka todellisuudessa naiset ovat hoitaneet, muonittaneet, parsineet ja pyykänneet. Päiden keriminen häpäisee, mutta on symbolisesti myös uuden elämän alku:

He olivat kuin juuri maailmaan tulleet lapset, kaljut ja veriset, jotka katselivat maailmaa, eivätkä kunnolla ymmärtäneet näkemäänsä.

Lopulliselta vankileiriltä välttyneet Irene, Veera, Katri, Siiri ja Aili vaeltavat kinttupolkua Lapin halki kaljuine päineen, häpäistyinä ja nälissään. Sodan ilmapiiri – pelko, puhumattomuus, painajaiset ja ohikiitävät hetket – on onnistuneesti sulautettu henkilöhahmojen väliseen dialogiin ja heidän muistoihinsa. 

Naisten kulkema raskas jalkapatikka ei ole ainoastaan metafora siirtymästä uuteen, vaan edustaa myös naisen toimijuutta ja omien rajojen asettamista.

Miksei haukkuihin koskaan totu, vaan aina ne osuvat sinne, missä sattuvat eniten? He olivat rattonaisia ja ihmiskunnan viheliäisiä perkeleitä. He olivat Babylonin porttoja, tarjonneet itseään vieraitten maitten ahnaille miehille. He olivat hehkuneet kiimaa ja halua, he batsebat ja iisebelit, tehneet huorin alppikenkäisten jääkärien kanssa, ja haureuden riettaus oli huutanut taivasiin ja suomalaisten rintamalinjoille asti.

”Mitä nainen haluaa?” on psykoanalyytikko Sigmund Freudin eräästä tunnetuimmasta teoriasta tiivistetty kysymys. Freud näki feminiinisyyden rakentuvan tytössä siinä hetkessä, kun hän hyväksyy itsessään falloksen puutteen. Eli naisen elämää ja hänen myöhäisempiä elämänvaiheitaan tulisi aina leimaamaan se, mitä häneltä uupuu. 

Teos asettaa tarkasteluun ja kenties kritiikin kohteeksi niitä kulttuurisia käsityksiä naisen halusta, mitä juuri esimerkiksi Freudin käsitykset ja romaanin historiallinen naiskohtalo edustavat. Romaanin päähenkilöt, puuttuvine hiuksineen, tahdotaan leimata ”haureuden harjoittajiksi”,  epäkelvoiksi yksilöiksi.  Teoksessa naiset pohtivat osaansa näin:

Kotiin päästyään hän ei aikonut olla syyllinen mihinkään sellaiseen, mistä miehiäkään ei syytetty.

Halu toimijuuteen linkittyy Kinnusen romaanissa laaja-alaiseen tahtoon toimia inhimilliselle elämälle merkittävin tavoin. Sitä ei riistä lopulta edes hiusten menettäminen – yritys häpäistä. Romaanin naiset tahtovat mennä elämässään eteenpäin. Heitä yhdistää voimakas tahto kävellä pystypäin ja ylpeänä saavutuksistaan. 

Kun tarkemmin pohdiskelee henkilöhahmojen toiveita tulevaisuudesta, voi kenties todeta, että olemme ihmisen perusoikeuksien äärellä – oikeuksien, joiden avulla ihminen tulee tietoiseksi itsestään. 

Yksinkertaistettuna romaani koskettelee ihmisen halua perustarpeiden tyydyttämiselle, mihin hieman laajemmin ymmärrettynä myös itsensä toteuttamisen tarve kuuluu. Piirtäessään ääriviivansa näkyväksi, ihmisellä ei ole mitään syytäkään katua:

Syynä ei ollut se, etteikö hän näkyisi, päinvastoin. Hän seisoi kirkkaassa auringonpaisteessa tässä lämpimässä hiekkarinteessä ja hänen ääriviivansa olivat selkeät ja vahvat. Hän erotti itse itsensä kirkkaasti ja ihmetteli, miten ja missä hän oli tullut joksikin muuksi mitä oli ollut.

Oulun kirjailijaseuran sivuille >