Mestarin kanssa kalassa
21.10.2020
Lomalla
8.3.2021

Elämäntarinallisen totuuden moninaisuus

Kuva: Unsplash/George Kourounis

Kuva: Unsplash/George Kourounis

Julkaistu 8.3.2021

Teksti: Marja-Riitta Vainikkala

Elämäkerrat ovat illuusioita todellisuudesta, joissa menneisyys luodaan uudelleen, toteaa kertoja  Taija Tuomisen autofiktiivisessä romaanissa Kuningaskobra.

Menneen uudelleen luominen sisältää viitteen fiktioon.

Toisaalta elämäkerturin odotetaan kirjoittavan tarinansa totuudenmukaisesti ja mitään sepittämättä. Kerro vain totuus! on tuttu elämäkertatutkimuksen kehotus.

Totuudenmukaisuuden vaatimus sisältää viitteen historiankirjoitukseen.

Käsitteitä elämäkerta ja elämäntarina käytetään ristikkäin. Tiukasti ottaen niillä on eroa: elämäkerran suunta on historioiva ja dokumentoiva, kun taas elämäntarina jo ”tarinana” tunnustaa fiktion keinot, totuudellisuutta kuitenkin kunnioittaen.  

Usein on kyse noiden kahden risteymästä. Käytän niitä tässä rinnakkain paitsi kun on tarkalleen eroteltava faktan ja fiktion keskinäinen suhde.

Eroa on myös omaelämäkerralla ja toisesta kirjoitetulla elämäkerralla. Molemmilla on kuitenkin tavoitteena totuudenmukainen kertomus kohdehenkilön elämästä.

Totuuden kolme kulmaa

Elämäntarinallisella totuudella on kolme kulmaa. Yhtäältä on kirjoittajan pyrkimys totuudellisuuteen, toisaalta tarinassa esiintyvien henkilöiden mahdollisesti eriävä käsitys tapahtumien kulusta.

Kolmanneksi totuudellisuuteen vaikuttaa se, mitä fiktiivisen kirjoittamisen keinoja elämäntarinassa käytetään.

Elämäntarinoissa ehkä käytetyimpiä fiktion keinoja on dialogi, joko puhutun epäsuorana esityksenä tai sanatarkkoina repliikkeinäkin.

Tiukan totuuden vaatimuksen mukaan ei dialogia voi elämäkerrassa käyttää, koska se on sepittämistä. Kuka muistaa tarkalleen eilisen keskustelun puhuttamattakaan kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden takaisesta?

Auktorisoitu ja auktorisoimaton totuus

Kirjallisuudentutkija Agneta Rahikainen käsittelee totuudellisuutta kirjoituksessaan Elämäkerta – epäpuhdas kirjallisuusgenre.

Rahikainen setvii toisen henkilön elämäkertaan liittyviä käsitteitä auktorisoitu ja auktorisoimaton. Kun toisen henkilön elämäkerta on kirjoitettu hänen valtuutuksellaan, se on auktorisoitu. 

Elämäkerran kirjoittaminen on mahdollista kirjoittaa myös ilman kohdehenkilön valtuutusta.

Tuore esimerkki on Lauri Nurmen teos Jussi Halla-aho – Epävirallinen elämäkerta (2020). Ilman kohteen valtuutusta kirjoitettuja ovat luonnollisesti myös kuolleiden henkilöiden elämäkerrat. Perikunnalla voi silloinkin olla oikeus tai pyrkimys sen auktorisointiin.

Minä voin siis lupaa kysymättä kirjoittaa sinun elämäkertasi, ja sinä minun. Ollakseen elämäkerta sen pitää vain pohjautua faktalähteisiin.

Ilmausta ”auktorisoitu elämäkerta” Rahikainen pitää fiktiivisenä rakennelmana.

Mikä tekee auktorisoidusta elämäkerrasta todemman kuin jostain muusta, ja onko elämäkerran kohde lainkaan luotettava auktoriteetti tässä yhteydessä? Muistelmakirjoittajat muistavat väärin, kaunistelevat, vähättelevät, tekevät itsensä sankareiksi, demonisoivat, valehtelevat ja keksivät, Rahikainen sanoo.

Mitä tapahtui todella

Runoilija Pentti Saarikoski on kertonut, kuinka hän muokkaa todellisuutta itselleen sopivammaksi. Vasta ihmisistä erottuaan hän sanoo keksineensä, mitä hänen olisi pitänyt sanoa.

”Sommittelen mielessäni tapaamisen uudelleen. Sepitän dialogin, jossa tähtinäyttelijä tietenkin olen minä.” 

Tämän sepitteen hän sitten esittää niin monelle kuulijalle, että se muuttuu hänelle itselleenkin todelliseksi muistikuvaksi tapahtuneesta.

”Minä teen elämästäni fiktiota, jotta se olisi totta.”

Vielä pitemmälle oman elämänsä tähteydessä menee Pariisiin 1900-luvun alussa asettautunut amerikanjuutalainen kirjailija Gertrude Stein, jonka kerrotaan – vain osittain piloillaan – sanoneen: ”Juutalaiset ovat onnistuneet aikaan saamaan ainoastaan kolme aitoa neroa, Jeesuksen, Spinozan ja minut.”

Stein kirjoitti merkilliset ja hauskat muistelmat Alice B. Toklasin omaelämäkerta. Toklas oli Steinin elämänkumppani, jonka Stein – kaunokirjailijan keinoin – laittoi kirjansa kertojana havainnoimaan sen todellista päähenkilöä eli häntä itseään ja hänen asemansa Pariisin kirjallis-taiteellisten piirien keskushenkilönä.

Kirjan ilmestyttyä Steinin salonkiin kuuluvat kirjailija- ja taiteilijaystävät loukkaantuivat. Väärin kohdelluiksi kokivat itsensä muun muassa taiteilijat Matisse, Braque ja Picasso ja erityisesti kirjailija Ernest Hemingway, joka sittemmin kosti omassa muistelmateoksessaan Nuoruuteni Pariisi.

Mitä toisista ihmisistä saa kirjoittaa

Yksi omaelämäkerrallisen kirjoittamisen peruskysymyksiä on, mitä toisista saa kirjoittaa ja millaisessa valossa heidät voi esittää.   

Mikä on kirjoittajan oikeus omiin muistoihin? Siihen ei ole yksiselitteistä vastausta.

Toisista ihmisistä saa kirjoittaa, mutta ei loukkaamistarkoituksessa, ei koston, vallanhalun tai sensaation takia. Ei saa levittää sellaisia totuudenmukaistakaan tietoa, joka saattaa aiheuttaa hänelle vahinkoa tai kärsimystä. Nämä seikat säätelee laki.

Elämäkerta on kaunokirjallisuuteen verrattuna siinä mielessä riskilaji, että se väistämättä herättää tunnereaktioita siinä esiintyvissä ihmisissä. Kirjoittaja ei voi vastata reaktioihin romaanikirjailijan tavoin sanomalla, että tarina on kuvitelmaa.

Voiko hän sanoa, että se on totta?

Paljon on kirjoittajan oman etiikan ja harkinnan varassa. Jotkut kirjailijat luettavat käsikirjoituksen tarinaan osallisilla ennen sen julkaisemista, vaikka kyse kirjoittajan omasta elämäkerrasta.  

Luettaminen voi johtaa ulkopuolisten vaatimusten suohon, jos osalliset haluavat muuttaa rooliaan tarinassa. Joku saattaa loukkaantua pelkästä mukana olostaan, olipa hänet kuvattu kuinka hyvässä valossa tahansa. Toinen taas voi kokea itsensä vähätellyksi, jos hän ei esiinny tarinassa.

Syksyllä 2020 puhkesi riita Johanna Holmströmin kirjoittamasta kirjailija Märta Tikkasen elämäkerrasta Borde hålla käft (2020). Kyse oli auktorisoidusta elämäkerrasta, jonka käsikirjoituksen Tikkanen oli hyväksynyt mutta johon hänen tyttärensä äitinsä edunvalvojana alkoi vaatia muutoksia.

Kirjan painotyöt pysäytettiin eikä sille saatu julkaisulupaa ennen kuin vaaditut muutokset oli tehty.

Holmström koki, että elämäkerta ei muutosten jälkeen enää ollut sama kuin hänen kirjoittamansa. Tikkasen tytär taas halusi suojella äitinsä yksityisyyttä.

Fakta ja fiktio

Alice B. Toklasin omaelämäkerrassa Gertrud Stein käyttää runsaasti fiktion keinoja. Teos mainitaan kuitenkin omaelämäkerraksi tai muistelmiksi, ja kirjastossa se on sijoitettu luokkaan 86.5 Englanninkielisen kirjallisuuden historia ja tutkimus.

Stein liioittelee ja satirisoi, vääristelee ystäviensä persoonallisuutta ja aikajärjestystä. Hän kuvaa aikoja sitten käytyjä keskusteluja, vaikka juuri ne tiukimman elämäkertamääritelmän mukaan veisivät tarinaa historioinnista kohti sepitettä.

Kuinka paljon elämäntarina sallii fiktion keinojen käyttöä, jotta se vielä pysyisi lajinsa piirissä muuttumatta romaaniksi?

Elämäkertatutkija J.P. Roos määrittelee omaelämäkerran tekstiksi, jonka tekijä kertoo omasta elämästään mahdollisimman totuudenmukaisesti ja täydellisesti, omaan kokemukseensa ja hänelle kerrottuun aineistoon ja muihin dokumentteihin perustuen.

Esimerkiksi Kalle Päätalon elämäkertasarja on Roosin mukaan kaunokirjallisuutta siksi, että sen dialogit ja näkökulmat ovat kuviteltuja, vaikkakin usein lähellä totuutta.

” ’Oikeassa’ elämäkerrassa dialogit yleensä eivät ole  mahdollisia ellei niitä ole kirjannut muistiin vaikkapa päiväkirjaansa tai sitten jonkun sanoma lause on jäänyt lähtemättömästi mieleen.”

Uskollisuus muiston sisäiselle totuudelle

Muistoja ei voi jäljentää, mutta niitä voi jäljittää. Elämäkerta pitäytyy dokumentteihin, mutta elämäntarinassa saattavat fiktion keinotkin olla avuksi, kun vain kantavana ajatuksena säilyy uskollisuus muiston sisäiselle totuudelle.

Fiktion keinoja ovat mielikuvitus ja eläytymiskyky – onhan muistoistaan kirjoittavan eläydyttävä omaan entiseen itseensä samaan tapaan kuin romaanikirjailija eläytyy henkilöhahmoihinsa.

Fiktion keinoja ovat myös tarinan tapahtumien valikointi ja ajankäsittely. Tärkeän tapahtuman kuvaamiseen voi käyttää kymmeniä sivuja ja toisaalta voi hypätä tarinan kannalta epäolennaisten aikojen yli.

Elämäntarinassa esiintyvistä henkilöistä on esitettävä vain olennaispiirteet kuten romaanihahmojen kuvauksessakin, sillä kaikkea ei pysty kertomaan eikä se olisi tarkoituksenmukaistakaan. On valittava tarinan tyylilaji, jos sen haluaa poikkeavan realistisesta, pahimmassa tapauksessa raportoivasta muistelutyylistä. Kysymykseen voi tulla esimerkiksi satiiri tai ironia, joka hallitsee Gertrude Steinin omaelämäkerrallista kerrontaa.

Kuudenkymmenen alalajin asteikko

Omaelämäkerrallinen kirjoittaminen – josta käytetään myös nimitystä life writing – on yläkäsite, jonka on katsottu kattavan kuusikymmentä erilaista alalajia, nykyään myös itsetutkiskelevat blogit.  

Perinteinen omaelämäkerta tarkastelee mennyttä jälkikäteen ja yleensä kronologisesti,  kun sen epäperinteisempi muoto pyrkii muuhun kuin toistamaan tapahtumahistoriaa: se voi keskittyä myös nykytilanteeseen, risteillä epälineaarisesti ja jopa tapahtumia ennakoiden.

Elämäntarinallisen kirjoituksen alalaji määrittyy faktan ja fiktion suhteesta.  Ne limittyvät kaunokirjallisuudessakin, onhan siinäkin aineksia kirjoittajan omasta kokemuksesta. Muuten ei voi olla, koska kirjailija on tekstinsä työväline.

Elämäkerrallisten lajien totuudellisuudessa on kyse siitä, miten fakta-aineistoa kirjoituksessa käsitellään ja miten faktan ja fiktion suhde annetaan tiedoksi lukijalle. Puhutaan omaelämäkerrallisesta sopimuksesta, jonka mukaan kirjoittaja antaa lukijalle luvan ottaa lukemansa totena.

Kuva: Marja-Riitta Vainikkala

Elämäntarinallinen viuhka

Faktan ja fiktion suhteen perusteella olen laatinut ”elämäntarinallisen viuhkan”, joka sisältää yhdeksän alalajia ja laajentuu elämäntarinallisia aineksia hyödyntävän kaunokirjallisuuden puolelle.

Fakta hallitsee

Elämäkerta luetaan historiantutkimukseen, joka perustuu arkistolähteisiin ja muihin sen kaltaisiin tosiasia-aineistoihin. Se pyrkii objektiivisuuteen, kuitenkin tietoisena sen ongelmista.

Jo aineiston valikointi tuo siihen subjektiivisen ulottuvuuden, samoin se että kirjoittaja aina tulkitsee faktaakin oman persoonansa kautta.

Omaelämäkerta perinteisimmillään tarkastelee kirjoittajansa elämää kronologisesti syntymästä nykyhetkeen. Se keskittyy kertojansa elämänvaiheisiin ja hänen identiteettinsä kehittymiseen.

Epäperinteisempi omaelämäkerta ei seuraa mennyttä kronologisesti vaan voi noudattaa esimerkiksi  epälineaarista tai fragmentaarista muotoa.

Elämäntarina sallii dokumentoivaa elämäkertaa fiktiivisemmät ratkaisut ja vaikkapa sen, että omassa elämäntarinassa yleisimmän ”minän” sijaan kertoja voi olla myös ”hän” tai ”sinä”.

Elämäntarina pohjautuu aina tositapahtumiin eikä kaunokirjallisuuden keinoja soveltaessaankaan liu’u romaanin puolelle.

Muistelmissa kerrotaan usein myös muista kuin kertojan elämään suoranaisesti liittyvistä tapahtumista. Ne avaavat aikalaiskuvaa, voivat keskittyäkin ajankuvaan ja ovat usein maustettu anekdootein. Tunnustuskirjallisuus tuo esiin yksityisiä ja arkaluonteisia asioita kirjoittajansa vaiheista ja paneutuu esimerkiksi hänen uskonnolliseen tai aatteelliseen kehitykseensä, sukupuolielämään tai päihteiden käyttöön.

Fiktio hallitsee

Omaelämäkerrallinen romaani kuuluu fiktion lajiin, mutta on saanut merkittävästi aineksia tekijänsä elämästä.

Avainromaanissa keskeisillä henkilöillä ja heihin liittyvillä tapahtumilla on selvästi tunnistettavia vastineita todellisuudessa, vaikka heidät on naamioitu fiktiivisiksi henkilöiksi.

Kehitysromaani keskittyy nimensä mukaisesti päähenkilönsä persoonallisuuden kehityksen kuvaamiseen myötä- ja vastoinkäymisten kautta. Se on fiktiota, jonka identiteettikuvauksella on teemallinen yhteys omaelämäkertaan.

Fakta ja fiktio rinnakkain

Autofiktio on yhdistelmälaji, jossa todellinen henkilö eli kirjailija, tekstin puhuja eli kertoja ja fiktiivinen päähenkilö ovat yleensä samannimisiä.

Teksti sitoutuu selvästi todelliseen henkilöön ja todellisiin tapahtumiin, vaikka teos olisi määritelty fiktioksi: kirjailijan elämä sekoittuu siinä sepitteelliseen tarinaan. Autofiktioonei voi suhtautua suorana omaelämäkerrallisena todistuksena, sillä siihen kuuluu, että totuutta on vaikea erottaa sepitteestä.

Minuuden moninaisuus

Muistojen ”totuus” on subjektiivinen. Riippuu muistelijasta, miten hän eri ikäkausinaan tapahtumat tulkitsee.

Kun viisikymppinen kirjoittaa 25 vuotta sitten tapahtuneista asioista, hänen tarkastelukulmansa on erilainen kuin tapahtumien aikana. Tapahtuman merkityskin on saattanut ajan myötä osoittautua toiseksi kuin alun perin oli luultu.

Muistot muuttuvat. Kirjailija Milan Kundera on verrannut elämää välkehtivään taftiin: joka vilkaisulla se näyttää erilaiselta sen mukaan, miten valo siihen osuu.

”Luuletteko että menneisyys on jotenkin valmis ja muuttumaton siksi, että se on jo tapahtunutta?” hän kysyy romaanissaan Elämä on toisaalla.

Totuuden moninaisuus on myös minuuden moninaisuutta.

Kirjallisuudentutkija Liisa Enwald on pohtinut muistelmakirjoituksen paradoksia. Samalla kun kirjoittaja tavoittelee kokemaansa etäännyttämällä yhden eheän minän, hän huomaa sen monikasvoisuuden.

”Se kasvaa leveyttä ja pituutta: laajenee ympäristöön, historialliseen tilanteeseen, vuosikymmeneen, sukupolvikokemukseen.”

Vaikka muistot olisivat vahvoja, ne ovat myös hauraita. Kuullun ja nähdyn tarkkaan jäljentämiseen eivät inhimilliset keinot riitä. Objektiivinen totuus jää saavuttamattomaksi.

Kirjoittipa itsestä tai toisista, tulos on aina kirjoittajan tulkinta tapahtuneesta. Jos elämäntarinansa kirjoittaisi joka vuosi uudelleen kuten Milan Kundera suosittelee, se olisi joka kerta erilainen.

Juuri elämäntarinan totuudellisuuteen pyrkivässä subjektiivisuudessa on sen viehätys.

Marja-Riitta Vainikkala on oululainen tietokirjailija,
kirjallisuuskriitikko ja kirjoittajaohjaaja, joka työstää kirjaa luovan
kirjoittamisen erilaisista kurssimuodoista.

Esseen viittaukset:

Liisa Enwald: Kerrotut ajat. Teoksessa Kesken – Proosaa taiteesta ja elämästä. ntamo 2015.

Ernest Hemingway: Nuoruuteni Pariisi, suom. Jouko Linturi. Tammi 1964. Alkuteos A Moveable Feast julkaistu postuumisti 1964. 

Milan Kundera: Elämä on toisaalla, käsikirjoituksesta suom. Kirsti Siraste. WSOY 1985.

Pentti Saarikoski, studia generalia -luento. Kirjassa Miten kirjani ovat syntyneet 2 – Kirjailijoiden studia generalia 1979, toim. Ritava Haavikko. WSOY 1980.

Gertrude Stein: Alice B. Toklasin omaelämäkerta, suom. Raija Mattila. Tammi 1980. Alkuteos The Autobiography of Alice B. Toklas ilmestyi 1933.

Taija Tuominen: Kuningaskobra. Tammi 2019.

Agneta Rahikainen: ”Elämäkerta – epäpuhdas kirjallisuusgenre”. Verkkojulkaisussa Kiiltomato 12.8.2014. https://kiiltomato.net/elamakerta-%E2%80%93-epapuhdas-kirjallisuusgenre/

J.P. Roos: Eurooppalainen elämäkertatutkimus ja Suomi. Puhe Elämäntarina-akatemian avajaisissa, Kärsämäki 25.4.1999. https://www.mv.helsinki.fi/home/jproos/elkeakat.htm Suomen eturivin kirjailijan elämäkerrasta puhkesi jättiriita: syytökset sensuroinnista sinkoilevat Märta Tikkasesta kertovan teoksen ympärillä. https://yle.fi/uutiset/3-11573385  1.10.2020

Oulun kirjailijaseuran sivuille >