Karhun kanssa kalassa
21.10.2020

Jukka Tervo: Mestarin kanssa kalassa

Kuva: Linda Sainio

Istun kotona terassilla auringonpaisteessa pää varjossa läppäri sylissä ja ajattelen Göstaa. Mestari on poissa. En koskaan kirjoita ulkona, auringossa en todellakaan. Eikä Gösta ole Sundqvist, sanaseppo hänkin ja kuollut, vaan suuri suomalainen, toki ruotsiksi kirjoittava runoilija Gösta Ågren. Ehkä suurin, vaikka juuri tuo sana kuvaa häntä vähiten.

Kuva: Linda Sainio

Julkaistu 21.10.2020

Gösta Ågren (1936-2020) kirjoittaa tiiviisti, pienesti, täydesti, pullistelematta, mesoamatta ja silti isosti. Hän veistää marmorista lintuja, halkaisee taivaan nähdäkseen toisen taivaan ja taas toisen ja sen, joka istuu vieressä sanomatta mitään. Hän ihmettelee ihmistä, joka näkee kaiken eikä ymmärrä näkemäänsä.

Auringossa kirjoittaminen on minulle uutta ja spontaania, eikä tosiaankaan tule tavaksi – perse märkänä ja hiki tukassa ei luovuus välttämättä kuki, mutta koska Ågren niin murhaavan tarkasti kirjoittaa pimeydestä, joka on kaikkialla ja kuitenkaan ei, on aurinko nyt tuossa Oulun taivaalla, niin kuin se on kaikkialla.

Joka ei tappiotaan
hyväksy, on
hävinnyt.

Kuoleminen alkaa syntymästä, näin hän jotenkin kirjoittaa, ja monista muista vastakohdista, jotka eivät sitten lopulta olekaan toisilleen vastakohtia vaan täydentävät toisiaan. Ilman toista ei ole toista. Kuuntelen samalla Bachin soolosellosarjoja ja olo olisi täydellinen (vaimokin lähtee töihin, saan olla omassa hiljaisuudessa Bachin ja Ågrenin kanssa), mutta kärpäset kiipeilevät säärissä eikä niitä saa pätkittyä hengiltä. Elämä on kuolemista, sanoi toinen runonlaulaja Juankoskelta.

Ågrenin runoissa on niin valtava voima ja paino, että pienikin kirja painaa kuin dieselveturi. Finlandia-palkinnon voittanutta Tääl-runokokoelmaa (ruotsinkielinen alkuteos Jär, 1988) luen vieläkin. Sen jokainen runo on ladattu kuvilla ja ajatuksilla, jotka pysäyttävät pohtimaan vähän kaikkea omasta arkisesta elämästä ikuisuuskysymyksiin. Nyt loppui musiikki. Sanoin haloo korvanappeihin, jospa joku soittaa, mutta puhelin ilmoittaa että sen pitää jäähtyä ennen kuin alkaa Bach taas soida. Unohdin sen kirjoitustouhutuksessa aurinkoon. Pannaan varjoon.

Sitä olin kertomassa, että tapasin Ågrenin kerran ja en tavannut. Siis ihan ågrenilaisittain. Nyt tapoin yhden kärpäsen! Olin siis Helsingin Suomalaisessa kirjakaupassa, jossa järjestetään kirjallisuustilaisuuksia, haastatteluja ja niin edelleen, ihan kiinnostuksesta – ja ehkä ollakseni itsekin runoilija, vaikka en ollut julkaissut vielä yhtään kirjaa. Vuosi oli 1988 ja Ågren oli saanut Finlandiansa, jota siis silloin jaettiin myös runokirjoille.

 Nojasin yläparvella kaiteeseen ja katselin alas täyteen tilaan ahtautunutta kirjallisuusyleisöä kirjahyllyjen väleissä ja ajattelin noinkohan Ågrenkin olisi täällä. Olin Tääl -teoksesta aivan otettu, myyty, pyörryksissä. Runot kertoivat kaiken ja jotain, mutta en ymmärtänyt mitä. Ne eivät olleet runoja vaan Ajatuksia; kirkkaita raunioita meren pohjassa, ydinfuusioita, historian lohkareita, linnunratoja, vastauksia ilman kysymyksiä, ilmestyksiä keittiön matolla, palavia pensaita, filosofin muinaisia pohdintoja ja pienen lapsen toteamuksia.

Wittgensteininsa ja Heideggerinsä Ågren tuntee, mutta minä en lähellekään tarpeeksi niin enpä noihin ota kantaa. Nyt puhelin taas soittaa Bachia.

Minut unohdetaan,
hän ajattelee. Unohdus on
syvä äiti. Kukaan ei
kosketa sinua siellä; kukaan ei
enää unohda sinua.

Siinä nojailin kaiteeseen muun yleisön kanssa ja katselin ihmisiä ja samalla – yhtäkkiä – tajusin seisovani Göstan vieressä kylki kyljessä, kyynärpäät melkein yhdessä ihmismerta katselemassa kuin vanhat kalakaverit laiturilla auringonlaskua ihailemassa. Minä en silloin enkä vieläkään — heitin kakkupalan nurmikolle, jospa kärpäset syöksyvät sen kimppuun ja jättävät minut rauhaan. Hah! Tapoin taas kaksi! Minä varoitin!

— niin, minä en silloin enkä nytkään osaa ihmisiä hirveästi pelätä. En toki tunge kaatamaan kapakassa kaljaa idolini syliin, mutta jos luonteva tilaisuus tulisi vaikka Jimi Hendrixin kanssa hississä niin sanoisin että hyvät soundit sulla Voodoo Chilessä, ootko keikalla täällä?

Göstan vieressä minä jäädyin, sanoisi nykynuori, enemmänkin liikutuin kunnioituksesta enkä sanonut yhtään mitään. Niin oli iso ihminen vieressä, vaikka se mitään iso ollut ja näytti enemmän tullihallituksen tilintarkastajalta kuin suurelta taiteilijalta. Ei ollut mitään sanottavaa. Annoin sen hetken olla siinä. Ikuisuuden. Minua kaksikymmentä vuotta vanhempi, 53-vuotias palkittu ja arvostettu runoilija seisoi mietteissään ja lähti sitten suuntaansa ja minä omaani. Mitä siinä olisi voinut ja pitänyt sanoa. Oletko runoja kirjoittanut, lähetkö kaljalle, no ei hitossa! Onneksi olkoon palkinnosta, ehkä. En sanonut yhtään mitään. Ehkä minä siinä ujoudessani, ei se kyllä ujoutta ollut vaan ihan muuta, arvostusta ehkä, kirjoitin sanattoman runon kohtaamisestamme, siitä että sinä et edes tiennyt että tapasimme ja siksi se oli kohtaaminen.

Antaminen ja ottaminen ovat
samaa tekoa. Hän,
joka ottaa, lahjoittaa
ottamisensa. Hän, joka antaa,
saa näin toiselta
oman antamisensa. Antaminen
ja ottaminen ovat samaa lahjaa.

Ja sehän on ruotsinkielinen, olisiko se edes puhunut suomea? No olisi. Caj Westerberg on suomentanut useat hänen teoksistaan ja hyvin, vaikka runoja ei voi kääntää, ne joutuu kirjoittamaan uudelleen. Siihenkin tarvitaan runoilija.  

Kun hiljaisuus alkaa
painostaa
on puhuttava; muuten
se lakkaa.

Gösta Ågren oli ja on Mestari koska kukaan ei ole.

”Makaan sellissäni
ja kuulen kevään.” Niin kirjoitin
kerran. Kuvaaminen
on jonkin pienentämistä
kuvaukseksi, sitä että sammuttaa
todellisuuden häikäisevän
alastomuuden.

Niin minä sen kestin.

Tekstin kursivoidut kohdat ovat otteita Gösta Ågrenin runokokoelmasta Tääl (suom. Caj Westerberg, 1989). Teksti on osa Jukka Tervon talvella ilmestyvää essee- ja blogikirjoituskokoelmaa Groovea ruumishuoneella – psykoplogiaa ihmiselon reunaehdoista. Kokoelma on Jukka Tervon kolmastoista teos.

Teksti: Jukka Tervo

Oulun kirjailijaseuran sivuille >