Hitaammille luvuille

Edessäni sanojen harmaa vyöry. Silmät väsyvät, horjuvat askeleissaan pienten kirjainten joukossa, yrittävät ahmia niitä lähelleen kuitenkaan ymmärtämättä. On kuin olisi viidellä rivillä samaan aikaan eikä silti yhdelläkään. Ajatus kompastuu polvilleen, mitä edellisellä sivulla sanottiin? Onkohan silmissäni jotain vikaa? Sorrun kurkkaamaan puhelinta, kertoisiko se? Katselen kuvia silmistä. Klikklikklik, sydän lyö kiivaammin, otsikot sinkoilevat: “Voiko silmien kuivuus sokeuttaa?” “Nämä sairaudet näkyvät silmistä.” “Miten parantaa näkökykyä?” “Lasien käyttäjien silmät painuvat syvemmälle päähän – totta vai tarua?”  Ahdistus puristaa varpaasta, havahdun. Mitä oikeastaan luin? Vien puhelimen toiseen huoneeseen, piilotan sen villakoiriin sängyn alle. Pohdin lukollisen laatikon ostamista sille, kenties kassakaapin. 

En oppinut lukemaan hetkessä tai sattumalta, vaan varsin määrätietoisesti ponnistellen. Aavistelin sanoissa avautuvat rinnakkaiset todellisuudet, joihin kurotin. Kunnes lopulta, oivallus! Kuinka  upealta tuntuikaan, kun salattua kieltä alkoi ymmärtää. Kun esikoulussa osasi ensimmäistä kertaa lukea ääneen taululle kirjoitetun esimerkkilauseen. Kirjat olivat luonteva ympäristö itsekseen viihtyvälle: ne olivat pakopaikkoja, joiden sankareista tuli ystäviä ja esikuvia, joita jokaista vuorollaan aloin hieman muistuttaa. Lähikirjaston lakkautus oli kahdeksanvuotiaalle kuin identiteettikriisi, mikä puskikin kirjoittamaan kaupunginjohtajalle syyttävän kirjeen.

Lukemisen taito ja siihen kuulunut ilo kolhiintuivat vähitellen. Teini-ikäisenä lukemiseen liitetty kiltin tytön leima alkoi tuntua puistattavalta, ja kirjoihin oli uskottavuuden nimissä jätettävä etäisyyttä. Myöhemmin internetin liikkuvan kuvan ja välkkeen loputon tarjonta kasautui vähitellen yhä korkeammaksi esteeksi minun ja kirjojen välille. Tietokoneen ruudulla tapahtuvien nopeiden käänteiden ja yllätysten kuvastoissa oli kylläisyyden tunteen koittaessa helppoa siirtyä seuraavaan virikkeesseen. Puolesta kootun visuaalisuuden äärellä kyky luoda itse kuvia pelkkien sanojen pohjalta rapistui vähitellen. Aiemmin kirjojen hahmot heräsivät luomieni alla välittömästi henkiin käsien eleineen ja silmien pilkkeineen, ja hahmoja ympäröivät tilat piirtyivät mieleeni yksityiskohtaisina nurkkiaan myöten. Kun lukeminen jäi vähemmälle, ei kuvia enää välähdysten lailla syntynytkään: ne oli pakotettava ilmestymään eivätkä ne siten enää tuntuneet  yhtä oikeilta. Kirja alkoi vaatia liikaa.

Kaupalla ja koululla varustetun omakotitalolähiön lapsuudessa esteitä lukemiselle oli eittämättä nykyistä vähemmän. Kenties ympäristö teki minusta silloin lukijan, nyt joudun muuttuneen ympäristön tähden opettelemaan lukemista uudelleen. Kaikkialle tunkevaa viriketulvaa ja sen keskittymiskykyä vaurioittavia vaikutuksia on yleistä ja tarvittua parjata. Aihetta onkin käsitelty myös viime vuosien romaaneissa ja runokokoelmissa. Toimivia keinoja jatkuvilta häiriöiltä suojautumiseksi esitetään silti vähän, vaikka niiden haitallisia vaikutuksia on jo nähtävissä. Lukihäiriöiden ja lukutaidottomuuden rajojen liepeillä on lukuisia meitä, entisiä lukutoukkiakin, joille lukeminen ja erityisesti siitä nauttiminen on muuttunut vaikeaksi.

Myös opittu velvollisuudentunto saattaa rikkoa kytevää uteliaisuutta lukemiseen. Opintojen vaikutus lukemiseeni on ollut paitsi innostava myös hajottava. Toisaalta minua on johdatettu lukuisten kiinnostavien tekstien ja aiheiden pariin, sekä harjoitettu lukemaan pitkäjänteisesti myös vaikeaa tekstiä. Toisaalta kirjoihin on alkanut liittyä paineita ja pakonomaisuutta. Kun tenttikirjat muistuttavat kooltaan voimaharjoitteluvälineitä, on vaikeaa karistaa kiirettä kannoiltaan. On täytynyt opetella lukemaan silmäillen, eteenpäin rynnien. Kerran laukkaamaan opetettuja silmiä on vaikea rauhoittaa, ja huomaan toisinaan vapaallakin lukevani kuin takaa-ajettuna. Näkee sanan, mutta katsookin jo seuraavaa. Lehtijutun äärellä tarkkailee jo viereisiä otsikoita. Kirjoja ei saa luettua loppuun. 

Yliopiston myötä oma haluni lukea on muuttunut vaikeaksi tunnistaa, kun lukulista on pitkä jo opintojen puolesta. Kysymykset siitä, mitä oikeastaan haluaisin lukea ja milloin, ovat muuttuneet epäolennaisiksi. On vain luettava. Kun lukee jatkuvasti jotakin varten, lukemiseen liittyvät palkinnot ja motiivit ovat alkaneet määrittyä opintopisteiden ja -tuen ansaitsemisen kautta. Lukemiseen aiemmin mieltäneen rentoutumisen ja viihtymisen on unohtanut siihen tunkeutuneiden paineiden ja haasteiden taa. 

Kyky lukea nopeasti, silmäillen ja selaillen on välttämätön työkalu suurien tietomäärien edessä.  Kyky lukea hitaasti, pysähdellen ja harhaillen tuntuisi silti vähintään yhtä tärkeältä akateemiselta taidolta. Reunamerkinnöissä jahkaavaa tuumaamista ja olennaisen ulkopuolella puhkeavia oivalluksia ei kuitenkaan tueta riittävästi. Kun hyväksyttävä opiskelutahti on tarkasti aikataulutettua, korostuvat menestyjissä helposti liikaa hyvät ajanhallintataidot sekä kyky pureskella ja niellä nopeasti. 

Paineet lukea nopeammin eivät kaiu vain akateemisen maailman liepeillä, vaan retoriikalle altistuvat myös vapaa-ajan lukijat. Klikkiotsikot, joissa luvataan moninkertaista lukunopeutta saartavat meitä useista medioista. ”Etkö ehdi lukea? Ei hätää! Tällä vinkillä luet jopa sata kirjaa vuodessa”. otsikoi Yle.fi viime joulukuussa. Juttua varten haastatellun himolukijan kerrotaan lukevan toisinaan jopa viisi kirjaa päivässä. Lukemisen harjoittelua verrataan treeniin: ”Harjoituskertoja ei kannata jättää väliin, jos haluaa säilyttää ja parantaa kunnon.” Jutussa ohjeistetaan päättämään lukemaan joka päivä, aloittamaan esimerkiksi viidestä tai kymmenestä minuutista, ja sen jälkeen kasvattamaan määrää oman lukukunnon mukaan. Himolukija korostaa, ettei määrä ole ensisijaista, silti sadan kirjan lupaus on nostettu otsikkoon. 

Epäilemättä lukutaidon ylläpito vaatii myös harjoittelua: pelkistynyt käsitys lukutaidosta kerran saavutettuna ominaisuutena lieneekin yhtenä syynä omaan herpaantumiseeni. Silti self-help-retoriikka, jonka mukaan lukeminen vaatii päätöstä, työtä ja treeniä kuin kultahääpäivänsä ohittanut avioliitto, onnistuu lähinnä istuttamaan kapinahengessä hömppä-tv:n ääreen. Luulen nyt ymmärtäväni, miltä lukemista kaihtavista takarivin koululaisista tuntui, kun äikän maikat tarjosivat kuivakoita klassikoitaan. Ei vois vähempää kiinnostaa!

Nopeampaan lukemiseen kiihdyttävät jutut uskottelevat pikalukemisen olevan kaikille, kaikkiin tilanteisiin ja opuksiin sopiva ja tarpeellinen tekniikka. Kuitenkin tässä ajassa lukemisen vaikeutta poteville uskoisin arvokkaammiksi neuvot siihen, kuinka lukea hitaammin tai tunnistaa itselleen sopiva lukunopeus, kuinka sulkea ajatuksensa muualta lukemisen ajaksi. Pikalukemisen tutkitut haittavaikutukset, kuten tekstin ymmärtämisen ja muistamisen heikkeneminen, jäävät pikalukuoppaissa usein mainitsematta. Kirjojen ääressä saadut oivallukset ja voimakkaimmat tunnekokemukset liittyvät usein juuri yksityiskohtiin, lauseisiin, sanavalintoihin ja muotoiluihin, jotka jäävät silmäilevissä lukutekniikoissa herkästi huomiotta. Hoputtavilta ohjeilta voi yrittää pidellä korviaan, mutta ne kertovat silti surullista viestiään kulttuurimme arvoista: käskyt tehdä enemmän ja nopeammin saartavat meitä niin työssä kuin vapaa-ajalla. 

Lukeminen on sisäänpäinkääntyvää, hiljaista ja yksinäistä puuhaa, ja siksi se voi tuntua itsekeskeiseltäkin, ajan varastamiselta itselleen. Vaikka käytöstapojen rappio on edennyt siihen pisteeseen, että puhelimen jatkuvasta vilkuilusta ja viesteihin vastaamisesta on tullut sosiaalisesti hyväksyttyä, herättäisi kirjan silmäily juttelun lomassa silti kummastusta. Tv:n katselua perheen kesken pidetään yhdessäolona, lukija taas on jossain toisaalla.

Aikasilppujen nipistäminen sieltä täältä on usein ehdotettu vastaus siihen, miten löytää aikaa lukemiselle. Neuvotaan hyödyntämään ”tyhjät hetket”, toimettomat vartit ja kymmenminuuttiset bussia odotellessa tai siellä istuessa, ottamaan kirja lounasseuraksi puhelimen sijaan, vilkaisemaan sitä lääkärin odotusaulassa. Lyhyt tovi voikin olla monelle ja moneen kirjaan juuri sopivan mittainen lukutuokio. Mutta ehtiikö kymmenessä minuutissa todella eläytymään tarinaan ja unohtamaan  todellisuuden ympärillään? Katkonainen hetki ja edessä siintävä seuraava tehtävä hoputtavat herkästi harppomaan sivun tai luvun loppuun, ilman että ajatus oikeastaan ehtii pysyttelemään vierellä. 

Pyrkimys pienten, näennäisesti toimettomien tuokioiden haltuunottoon edustaa outoa aikakäsitystä: kalenterin karsimisen sijaan  loputtoman järjestelyn uskotellaan siunaavan lisätunneilla. Lukeminen näyttäytyy tällöin vääjäämättä vain jatkona ennestään pitkälle tehtävälistalle, eikä tyhjien hengähdysten merkitystä luovuudelle tai levolle tunnusteta. Tarjotut ratkaisut kiireeseen lietsovat “kaiken ehtimisestä” aiheutunutta ahdistusta. Parempia eineksiä markkinoille ja kuntoilu tauolle, siinä olisi jo uskottavampaa neuvokkuutta haalia lisää aikaa kirjoille.

Nopeuden ja määrän vaatimusten sekä tietotulvan ristipaineessa lukemisessa epäonnistuminen on helppoa. Lapsena lukutaidosta ja -innosta kiitosta saaneena on häpeällistä myöntää, että lukeminen on muuttunut vaikeaksi ja tekstiin keskittyminen ja sen ymmärtäminen kompuroivaksi, kun ajatus harhautuu ja putoaa kärryiltä. Ihastukseni runoihin kenties syttyikin vastauksena näihin haasteisiin. Runoissa jokainen sana vaatii huomiota ja pakottaa keskittymään, toisaalta säkeiden väleissä on tilaa hengähtää. Sopivan kokoisina runojen äärelle on helppo pysähtyä. 

Häpeänsä nielemistä ja lukuvaikeuksineen kaapista tulemista kuitenkin vaaditaan. Pohdinta nykyajan vaatimusten ja häiriöiden paljoudesta sekä niiden vaikutuksista keskittymiskykyyn on otettava tosissaan, jotta ihmisten kuntoutuminen takaisin lukijoiksi voisi alkaa. Muuten samat ongelmat seuraavat yhä tiiviimmin nuorempia sukupolvia: ne eivät enää saa kokea lapsuuden hiljaista tylsyyttä, jonka lievitykseen kirja oli ennen paras ystävä. 

Kirjoissa itsessään piilee ratkaisuja moniinkin ajan pulmiin, ovathan kirjat tunnetusti oivia myötätunnon, rauhoittumisen ja mielikuvituksen työkaluja, vastalauseita mustavalkoiselle kärjistämiselle. Halu lukea enemmän onkin usein lausuttu toive, tie sen toteutukseen vain kenties liian mutkikkaalta tuntuva. Enemmän minäkin haluan: valtavien sivumäärien sijaan haluan kuitenkin oppia lukemaan hitaammin, kuhunkin lauseeseen ja sanaan vuorollaan keskittyen, löytää uudestaan niihin joskus kuuluneen ilon. 

Sillä se, mikä sai kirjat joskus tuntumaan vaisulta vaihtoehdolta tietoajassa pirskahtelevien mahdollisuuksien rinnalla, on nyt juuri sitä, miksi niiden luo haluaa palata. 

Teksti ja kuva: Kerttu Juutilainen

Kirjoittaja Oulun yliopiston humanisteja sekä runojen ja youtube-videoiden ystävä.

Julkaistu 21.10.2020

Essee on julkaistu ensi kerran maaliskuussa 2019, Stiiknafuulian printtinumerossa 28.