Pelkoa ja inhoa tavarahississä
6.12.2018
Hitaammille luvuille
14.3.2019

Löytämisen monologi

Taru Hallikainen. Kuva: Matti Heikkinen.

Taru Hallikainen. Kuva: Matti Heikkinen.

Olen keski-ikäinen, korkeasti koulutettu, diplomi-insinöörin puoliso ja kolmen lapsen äiti. Ajan seitsenpaikkaisella Ford X-MAXilla kello kahdeksaksi töihin. Käyn viikonloppuisin keskusteluja ihmisyydestä, maailmankaikkeudesta, kaiken kattavasta energiasta, metaforista ja symboleista. Ohjeistan laittamaan ulkovaatteet naulakkoon ja syömään keittiön pöydän äärellä. Opetan sitomaan kengännauhat ja pyyhin kolme kertaa kaakaot pois suupielistä. Rakastan kauneutta, estetiikkaa ja mystiikkaa – pinnan alla piileviä virtoja.  Laitan Facebookiin kuvia keskiluokkaista elämää viettävän perheenäidin mielenmaisemasta. Sellaisia mistä toiset samanlaiset tykkäävät.

Olen valtavirtaa suuressa massassa – siinä, jolla ja jossa valta on, sekä kädet, jotka tätä kehtoa keinuttavat. Käytän kieltä, jossa elää valta, retoriikassa, semantiikassa, taidossa muotoilla, vaikka palvelumuotoilla. Kielellä pääsee kulttuurin tavoille, eikä se silti ole kaikille sama, silloinkaan kun on. Toisille enemmän kuin toisille, hapuilevaa etsimistä ja löytämistä; sanojen, kenkien, uimahousujen, legojen, valomiekkojen, mustikoiden, kipukohtien, katseiden. Löysin päiväkirjamerkinnän parin vuoden takaa. Olin käynyt laskettelemassa Vuokatissa. Söin jauhelihakeittoa lounaaksi. Join myös minttukaakaon. Se kuuluu asiaan. Olla tavanomainen. Vaikutelma siitä on tärkeää. Kun on tavanomainen, sitä voi rikkoa sopivasti, ei liikaa. Ihan niin kuin äiti voi olla epätyypillinen äiti, kunhan täyttää riittävästi tavanomaisen äidin kriteerit.

Tunnen itseni hieman hauraaksi tämän keskellä. Olen ja en ole. Tasapainoilua suuressa virrassa omasta ytimestä käsin. Että on uskollinen laumalleen sekä itselleen. Tekee mieli sanoa:

Jumala,
tuntuu kuin katselisit maailmaa
kaksiteholasien takaa.
Meille olet antanut usvaiset sukelluslasit
ettei valo häikäise liikaa.

Mutta minulla on uudet silmälasit.  Ostin Optiholmista. Näen nyt paremmin. Kirjaimet suoristuvat ja terävöityvät. Tunnen energian kulkevan kirjaimista kieleen ja sanoihin, jotka virtaavat ihmiseltä toiselle, liikuttaen sieluja, sitä jotakin meissä, joka kannattelee silloinkin, kun emme itse sitä ymmärrä tehdä. Silloinkin kun kuljemme väärään suuntaan, linkuttaen, umpihangessa tai kiitoradalla. Umpihangessa on parempi, siellä ei pääse yhtä pitkälle, jos valitsee väärin. Kiitoradalla ehtii ampaista itsensä kuuhun ennen kuin tajuaa tehneensä virheen. Paluumatka on silloin pitkä. Umpihangessa sen sijaan voi tarpoa omia jälkiään pitkin takaisin. 

Minun on hyvä olla. Olen oppinut jotain, enkä edes tiedä mitä. On kadonnut jotain, joka oli hyvän esteenä, niin kuin puu keskellä tietä joka esti matkanteon, etenemisen. 

Olen saanut sellaisen taakan verenperintönä, että on pitänyt olla vahva ja sitten olen hyppinyt, vaikka en ole tiennyt miksi ja kenen tahtiin. Joskus olen hyppinyt niin paljon, että väsymyksen kourissa ilokin on ollut taakka ja päivänkakkaran valkoinen valo liian häikäisevä. 

Kun sinnittelee saattaa pysyä kasassa, vaikka kasassa pysyminen tarkoittaa kaiken jatkumista ennallaan. On helpompaa mennä rikki vähintään sen verran, että joutuu arpeutumaan ja luomaan uuden nahkan, luuta myöten, että voi löytää itseään syvyyksistä käsin – onnensa, ilonsa, rauhansa, ihan oman eikä opettajansa. Kun nuotit on poistettu viivastolta ja sävel lakannut soimasta, tyhjyys saapuu ja rakentaa uusia nuotteja, oikeassa tahdissa – omaa säveltäni ja silti enemmän yhdessä kuin koskaan aikaisemmin. Mitä enemmän menee rikki, sitä enemmän on mahdollista löytää. Ja vaikka ehjäksi ei tule enää koskaan, sitä ei edes kaipaa. 

Kiitos kysymästä, jos saan valita, otan tämän rikkinäisen elämän. Siinä minun on hyvä olla.  

Palataan alkuun. Menneisyyteen.

Kun aloitin koulun, ensimmäisen luokkani opettaja oli nimeltään Rauha. Hänen hiuksensa olivat lyhyet ja kiharat,  sellaisen lyhyenlännän pyöreän naisen kiharapehko. Rauha soitti pianoa.  Nyt olen ehtinyt kulkea läpi oman lapseni ensimmäisen kouluvuoden. Toukokuun viimeiseen viikkoon asti me molemmat selvisimme puhtain paperein, kunnes tuli viesti. Hän oli käyttäytynyt iltapäiväkerhossa huonosti: sanonut aikuisia laiskoiksi. Minun tehtäväni oli nuhdella häntä peitetyn hymyni takaa. Hän katsoi minua kysyvästi syvälle. Olimme mukana näytelmässä, josta annan meille roolisuorituksista arvosanaksi kiitettävän. Selvisimme sittenkin puhtain paperein ja vastalahjaksi saimme mielenrauhaa, iloa ja keveyttä. Vaikka eihän mielenrauhaa voi saada lahjaksi vai voiko?

Mielenrauha.

En tiedä mitä se tarkoittaa – muille. Minulle se merkitsee olemassaolon harmoniaa, kun kaikki on hyvin, riippumatta siitä miten asiat todellisuudessa ovat tai eivät ole, pyhyyden läsnäolon kokemista päivittäisen elämän tekemisessä ja olemisessa – tässä ja nyt. Olemisen hyväksymistä sellaisena kuin se on, kuin myös räkäisiä neniä, kirkkaita silmiä, tuskaisia aamuherätyksiä, naurun kiljahduksia – rohkeutta olla omassa elämässä ilman haaveita ja haaveilla suuria. Kasvaa äidiksi lastensa jalanjäljissä. Heidän jotka taivuttavat minusta joustavan, opettavat mitä on rakastaa silloinkin, kun vihaa.

Esitän lisää toiveita elämälle ja kun ne saapuvat, olen jo toisaalla haluamassa muuta, sillä ne saapuvat kaukaa, jostain linnunradan reunamilta, mutta ne tulevat – tiedän sen. Lahjoitan lapsilleni tämän perimätiedon. Niillä on tapana sanoa, että ei haaveilla elä, että tulee nälkä ja minä lukeudun hetkittäin niihin.  Jalkojen on kosketettava maata, joko paljain jaloin, sukkasillaan, tennareissa, ei väliä, kunhan koskettaa. Kosketus on ihmisen hyvinvoinnille tärkeää. Suomalaiset koskettavat vähän, mutta paljon maata. 

Joskus minäkin luulin, että on helpompaa kastella kaverin kukkia kuin kasvattaa omia. Vaatii aikaa totutella puutarhurin rooliin – erityisesti siihen, että kaikki hyvä kasvaa ja iloaan voi sietää. 

Taru Hallikainen

Julkaistu 21.10.2020

Artikkeli on julkaistu ensi kerran joulukuussa 2018, Stiiknafuulian printtinumerossa 27.

Oulun kirjailijaseuran sivuille >