Anuirmeli Sallamo-Lavin esikoisteoksessa matkataan yli ajan ja ymmärryksen – ”On äärimmäisen lohdullista, että kuolemaa ei ole”
7.6.2021
Matti Lackman: Kaikkiko synnynnäisiä historioitsijoita?
9.9.2021

Kuvauksellinen

Kuva: Aapo Kukko

Kuva: Aapo Kukko

Julkaistu 9.9.2021

Erään pääkaupungin mukaan nimetyn sanomalehden jutussa käytettiin jokin aika sitten yhdyssanaa raiskaus- ja häirintäkulttuuri. Jos jossain on äänestys vuoden väkivaltaisimmasta sanasta, on voittaja löytynyt. Moisen sanarumiluksen lausumiseen pitäisi olla vähintään kirkkoherran lupa. Jutun varsinainen toimituksellinen sisältö koski mulkkukuvien lähettelyä toisten ihmisten kännyköihin. Sellainen touhu tietysti on pelkkää jumalatonta sikailua. Paitsi silloin, kun se tapahtuu suostumuksellisesti ja osana molemminpuolista alastonkuvien lähettelyä, niin se kuulemma tarkoittaa ”kaipaan sinua”. Näissä tapauksissa kuvaajan kannattaa kyllä olla asiastaan varma. Eivätkö kukkakimppu ja kortti ole enää mistään kotoisin?

Seksuaaliterapeutit, psykologit, psykiatrit, sosiaaliohjastajat ja viestintätutkijat yrittävät kyllä parhaansa, mutta määrättyyn asentoon ohjelmoituina päätyvät yhä uudelleen selittämään, miksi jotain tehdään ja tapahtuu. Edellä kuvatun kielteisen ilmiön taustasyyt ja motiivit tunnetaan: heikkovirtainen ja/tai pöljä. Ratkaisuksi on tarjolla laajempi kriminalisointi, mikä on tervetullutta. Oppiipahan pervo pitämään housut jalassaan, kun kamerakännykkä tuomitaan rikoksentekovälineenä valtiolle. Uuden välineen saa kyllä helposti kodinkoneliikkeestä. Ilmiön kitkemiseen tarvitaan laajempaa ymmärrystä ja toisenlaisia konsteja.

Jonkinlaisia perverssejä lienee ollut siitä alkaen, kun Aatami etsi ensimmäisen kerran Eevaa. Hiippailiko kivikauden elostelija uhrinsa luolan suulle ja tuhriko hiilellä sinne kikkelikuvan realistista otetta tavoitellen? Tai tunnetaanko runsaasti tapauksia, joissa renessanssi-irstailija piirrätti nälkätaiteilijalla näköispiirroksen intiimiosistaan ja lähetti sen mamsellille, joka pyörtyi järkytyksestä ja virkosi vasta hajusuolaa nuuhkittuaan? Eipä niin, sillä koko digitaali-genitaalihäiriköinti perustuu sen vaivattomuuteen ja ajatukseen valokuvin tapahtuvasta kommunikaatiosta, josta on tullut jokamiesluokan huvia.

Aina näihin päiviin saakka on ollut selvää, että ihmisten väliseen yhteydenpitoon on hyvä käyttää sanoja. Itämaalaisen teknologian ja länsimaalaisen sovellustuotannon lyötyä kättä ensin lakattiin puhumasta, sittemmin lukemasta ja kirjoittamasta – paitsi solvauksia. Erään käsityksen mukaan snap-chat oli alun perin Elsassin rajaseutujen lasten ajanviete, jossa kissasta saatu sähkövaraus purettiin napsuna leikkitoveriin. Insulttigrammien aikakaudella hangataan vain kosketusnäyttöä, ja yleisin latteus on: kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Jos tämä pitäisi paikkansa, kirjaan perustuva elokuva kestäisi kaksi sekuntia.

Ankeiden, vaikkakin tarpeellisten kriminalisointipyrintöjen ohella tarvitaan ajattelutavan muutosta. Veitikkaa toisen silmäkulmaan pyytämättä tarjoilemasta kärynneet tulee institutionaalisen vallan toimesta osallistaa sanataideterapiatyöpajoihin, joissa opetellaan sanoittamaan sitä, mitä törkykuvilla yritetään ilmaista. Ajatus kuvan ylivoimaisuudesta tuhanteen sanaan nähden karisee sitä mukaa, kun kirjoittajaopinnot etenevät.

Jos ajatus tuntuu kaukaa haetulta, kyse saattaa olla liian vaatimattomasta aikaperspektiivistä. Vasta neljännesvuosisata sitten koko maailma sai silmät ja suut täyteen Eve Enslerin Vaginamonologeja. Näkökulma, lähtökohta ja tarkoitus siinä kuin toteutuskin on kenties toinen, mutta tässä ajassa tarvitaan pippeliaiheisia pakinamonologeja.

Taide auttaa moneen vaivaan, mutta kaikkia ihmisen ikäviä taipumuksia ei sekään voi parantaa. Onhan silti edistystä, mikäli edes muutamasta eilisen pikselipervosta muovataan huomisen sonettiseppo. Ajatus kulkee lopulta sellaista latua, että ”nytpä himojeni viettelyksestä laadin vivahteikkaan uloke-esityksen shakespearelaisittain – joskin saksaksi – ja toimitan sen sattumanvaraiselle vastaanottajalle, niin johan tutisee!” Valitettavasti hyvät ideat tuntuvat toteutuvan harvemmin kuin pahat ja rumat. Koska taiteella on tapana heijastella aikaansa, ei ole edes kummallista, että romaanikin on jo ”käännetty” emojeiksi – kuviahan nekin ovat. Teoksen nimi on sattumoisin Emoji Dick.

Nollapersoona

Oulun kirjailijaseuran sivuille >