Oikotietä Back Harlow Roadille – Mietteitä Stephen Kingin The Bodyn eri versioista
6.9.2018
Löytämisen monologi
15.12.2018

Pelkoa ja inhoa tavarahississä

Kuva: Anna Itkonen

Tavarahissin ovet aukeavat hitaasti. Niiden välistä vyöryy matalaa, painostavaa taajuutta. Tulen piinallisen tietoiseksi siitä, etten ole yksin: hissin perällä on muovinen säkki, jonka suusta valuu mustia hiuksia pitkin lattiaa. Astun vastahakoisesti jylinän ja läsnäolon tihentämään ilmaan. Ovet sulkeutuvat. 

Inhoan pelon tunnetta, tuota ikävästi ihon alle hiipivää paniikkia, jota en hallitse. En ole koskaan onnistunut katsomaan kauhuelokuvaa alusta loppuun, splatterista elokuvateatterissa selviäisin tuskin sekuntiakaan. Pelkoni ei katso genreen: sille kelpaa väkivaltaelokuvien inhorealismi tai murhamysteerit, joissa pahin on ohi jo ennen ensimmäistä kohtausta, ainakin lahtausmielessä. Uusin toteutus Sherlockista sentään menettelee, joskin peukalo pause-nappulalla ja tyyny kainalossa. 

Kirjat antavat enemmän armoa, lukiessa karmeuksia voi annostella siedettävämmiksi. Riippuu mielikuvituksesta tai sen armeliaasta puutteesta, millaisina riivaajat, psykopaatit tai silvotut ruumiit näyttäytyvät. Omani tuntuu riittävän kuvitukseen mainiosti, olenhan hyppinyt yökkien yli muun muassa Miki Liukkosen O:n sivujen, kun vastaan tullut yksityiskohtainen tappamisen anatomia alkoi etoa. (Kohta löytyy sivulta 567 eteenpäin, jos välttämättä vaadit.) Palasin myöhemmin kyseiseen kuvaukseen, koska uhrin silmissä juokseva filmi jäi häiritsevästi kesken. Tai ehkäpä palasin sivuille kokemani kuvotuksen vuoksi?

Aarhusin yliopiston kirjallisuuden ja median tutkija Mathias Clasen on pohtinut kauhun viehätystä kirjassaan Why Horror Seduces (2017). Hän kirjoittaa kauhun iskevän tehokkaasti kiinni ihmisen biologiseen puolustusjärjestelmään, jonka evolutiivinen tehtävä on suojella tätä uhkaavalta vaaralta. Kauhun suosio perustuu Clasenin mukaan mielihyvään, jota pelkojärjestelmän laukaisemien kielteisten tunteiden kokeminen turvallisessa ympäristössä tuottaa. Kauhun esiasteiksi voidaan lukea tämän perusteella vaikka lapsuuden hirviöleikit, joissa luotettava aikuinen jahtaa pakenevaa lasta juuri niin hitaasti ja ainoastaan sen aikaa kuin lapsi niin tahtoo. Siedettävä tasapaino ilmaisee itseään nautinnollisesti kiljumisen ja naurun välimaastossa. 

Hissi nytkähtää liikkeelle, polveni notkahtavat enemmän kuin pitäisi. Säkistä ilmestyy voimistuvan jylinän saattamana oksamainen käsi, toinenkin. Kaikki tapahtuu piinaavan hitaasti, kuin rituaalina: hissiin kuoriutuu avoselkäiseen hääpukuun puettu luiseva ja huojuva olento, jonka kasvot ovat pitkien mustien hiusten peitossa. Hahmon lähestyessä minua kouristelevin liikkein alan toistella paniikinomaisesti mielessäni, että olen yhä tutun kulttuuritalon tavarahississä eikä tätä todella tapahdu. Kehoni tuntuu olevan täysin eri mieltä.

Hissikokemukseni oli performanssitaiteilija ja tanssija Tashi Iwaokan Hissi butoaa! -teossarjan kolmas osa, joka esitettiin lokakuussa Valveella osana Akseli Klonkin Kesäaika päättyy -festivaalia. Iwaokan mukaan teos parodioi japanilaisen kauhuelokuvan stereotypiaa, riivattua morsianta, butotanssin ja performanssin keinoin. Myönnettäköön, ettei omalla kokemuksellani ollut juuri huumorin kanssa tekemistä, vaikka hahmon kauhukuvastosta tunnistinkin. Siihen tunnistamisen tasot myös loppuivat: teoksen hahmo ei ollut kulttuurisesta representaatiostaan poiketen vain androgyyni, vaan tunnistamattoman ei-inhimillinen;  energialtaan lähempänä jonkinlaista alkukantaista, huokuvaa materiaa, jonka liikettä ja suuntaa oli mahdotonta ennustaa. 

Vaikka en näe hiusten alta hahmon kasvoja, tunnen selkäytimessäni hänen tuijottavan minua. Huomaan kämmeneni nousevan avattuna vatsani ja hahmon väliin. Olenko lyömässä vai antautumassa?

Clasen liputtaa kauhun puolesta sen paljastavan luonteen vuoksi. Hyvä kauhuteos nostaa meissä pelon lisäksi liudan muitakin tunteita, jotka kertovat lahjomattomasti itsestämme ja omista reaktioistamme. Olen jäänyt miettimään, mihin pelkoni hississä todella perustui: pelkäsinkö kohtaamaani epäinhimillistä hahmoa, reaktioni hallitsemattomuutta vai jotain minussa itsessäni olevaa tunnistamatonta?

“The utter darkness exists throughout the world, doesn’t it? To think is the dark.” Tämän Tatsumi Hijikatan lausahduksen on tulkittu kertovan buton, Japanissa 50-luvun lopulla kehittyneen taidemuodon, erottamattomasta suhteesta toisen maailmansodan kauhujen jälkeiseen todellisuuteen ja ihmisen alitajuntaan. Pimeyden tanssi, ankoku buto, oli buton ensimmäinen luonnehdinta, joskin se on muiden avantgardististen liikehdintöjen tapaan vastustanut tiukkoja määritelmiä. Lukuisten suuntausten alla voidaan kuitenkin tunnistaa yhteinen pyrkimys alkukantaiseen ilmaisuun, joka ilmenee moninaisin tavoin pitkin leikkisän ja groteskin rajapintaa – Hijikatan mukaan ”ruumiina, jota ei ole ryöstetty”. 

Asuessani Helsingissä joitakin vuosia sitten kävin butotunneilla Esitystaiteen keskuksella. Suvilahden kolhot betonirakennelmat kehystivät osuvasti sitä ajasta ja arkiruumiista irtoamisen tunnetta, joka minut valtasi viikottain etsiessäni reittejä ihmisestä saveksi tai vedeksi. Butotanssija Yumiko Yoshioka on kuvaillut butoa transformaation tanssiksi, jonka avulla tanssija liikkuu näkyvän ja näkymättömän välillä. Katsojalle kokemus tanssijan intensiivisyydestä tämän muuntautuessa joksikin toise(udek)ksi – usein valkoiseksi maalattujen kasvojen ja äärimmäisen hitaiden liikkeiden tehostamana – voi olla hyvin koskettava ja kokonaisvaltainen, jopa puistattava.

Voisiko pelko olla kehomme pimeää tietoa? Miten tuohon pimeään alkulähteeseen päästään käsiksi? Tatsumi Hijikatan metodeihin tavoittaa ”ryöstämätön ruumis” kuuluivat muun muassa kipu, nälkiintyminen ja univaje, joiden tarkoitus oli auttaa tanssijoita tavoittamaan tila, jossa pienimmälläkin eleellä olisi valtava vaikutus. On myönnettävä, että metodi kuulostaa aavistuksen turkkalaiselta. Välähdykset vaikkapa Jumalan teatterista sekä buton groteskista kuvastosta ulostyönnettyine kielineen ja vääntyneine kasvoineen tuovat pelon rinnalle tarkasteltavaksi sille läheisen tunteen: inhon.  

Pelon ja inhon liitto on legendaarisen tehokas poliittinen väline: toiseus on yhdistetty likaisuuteen – sekä konkreettisesti että moraalisesti – muun muassa fundamentalististen ja äärinationalististen päämäärien ajamiseksi. Yhdistelmää on käytetty hyväksi myös taiteessa, usein kohahduttavin seurauksin. Mainittakoon, että ensimmäisenä butoesityksenä pidetty Hijikatan Kinjiki (1959) käsitteli homoseksuaalisuutta tavalla, joka raivostutti yleisön ja asetti hänen teoksensa esityskieltoon. Lavalla oli nuoren pojan ja vanhemman miehen lisäksi elävä kana, jonka poika kuristi hengiltä jalkojensa välissä esityksen lopuksi. (Kana ei kuulemma oikeasti kuollut.) Tabujen, kuten väkivallan ja seksuaalisuuden käsitteleminen on kiistatta yksi taiteen tehtävistä, kiistat kerääntyvät lähes poikkeuksetta sen keinojen ympärille.

Kysykäämme vielä Hijikatan kanan innoittamana, mitä näytetään, mitä ei ja ennen kaikkea: mistä syystä? Mieleeni tulee Teemu Mäen karskin suoraviivainen luonnehdinta viihteen ja taiteen erosta: viihde on eskapismia, taide todellisuuden kohtaamista. Käytännössä niiden suhde on paljon monimutkaisempi ja sekoittunut. Katsommeko (tai kuten minun tapauksessani, emme katso) kauhua kohdataksemme jotain itsessämme ja maailmassa vai katsoaksemme hetkeksi poispäin? Antaako psykologinen kauhu enemmän tilaa pimeän puolen kohtaamiseen kuin suoraviivainen splatteri? Miksi kauhuelokuvia tehdään, miksi kauhukirjallisuutta kirjoitetaan? On myönnettävä, että psykologinen kauhu, väkivaltaelokuva ja esimerkiksi Markiisi de Saden sadistiset kuvaukset – joiden lukijoiksi ovat tunnustautuneet sekä Hijikata että Mäki – lähestyvät väkivaltaa ja tiedostamatonta hyvin eri tavoin ja inhoastein.

Palataan vielä hetkeksi Valveen aulaan. Kun Iwaokan esitys oli ohi, istahdin tärisevin reisin aulan penkille ja päästin ilmoille helpottuneen, räkäisen naurun. Clasen muistuttaa kauhun tarjoamasta mahdollisuudesta kokea, miltä todellinen pelko tuntuu ja miten sen kanssa voi selvitä. Parhaimmillaan vastenmielisten kokemusten selättäminen antaa voimakkaan hallinnan tunteen. Toteamus on linjassa buton estetiikan kanssa: elämää vahvistetaan kohtaamalla sen pimeät, rumat puolet. Ehkä omille kauhun ja kuvotuksen aiheille on syytä siedättyä myös siksi, ettei tulisi tiukan paikan tullen katsoneeksi poispäin muillakaan elämänalueilla. Pimeissä kulmissa saattaa lymytä jotain olennaista. 

Teksti ja kuva: Anna Itkonen

Julkaistu 21.10.2020

Essee on julkaistu ensi kerran joulukuussa 2018, Stiiknafuulian printtinumerossa 27.

Oulun kirjailijaseuran sivuille >