Mentorin kirittämänä kiinni tavoitteisiin
30.6.2023
Botnia-ehdokkaat vuosimallia 2023
9.9.2023
Pohjoisen Suomen kirjoittajakoulutuksen Grande Dame Marja-Riitta Vainikkala muistuttaa kirjoittamisen ammattiin kouluttautumisen olevan tuore asia.
Julkaistu 30.6.2023
Kesä on purkautumassa esiin, syntyy odotettuna, mutta me Marja-Riitta Vainikkalan kanssa olemme hautajaisissa. Neron maahanpanijaisissa.
Kirjailijuuden myytit elävät vahvoina, kenties vahvimpana myytti nerosta. Omaan kaikkivoipaisuuteensa keskittyvästä, ilman toisten apua luovuuttaan ilmaisevasta. Kirjailijaksi syntyneestä.
”Kirjailijuus on ammatti ja työ, johon pyritään tietoisesti”, Vainikkala toteaa painokkaasti.
Nero-myyttiä lähellä on myös käsite ”pystymetsä”, vähän Kalle Päätalon tyyliin, esitän.
”Ei hänkään täysin pystymetsästä ollut”, Vainikkala huomauttaa. ”Lukihan Päätalo Mika Waltarin Aiotko kirjailijaksi -teoksen koirankorville.”
Samaten toistetaan uskollisesti Erno Paasilinnan toteamusta siitä, että kirjailijaksi ei synnytä, vaan on elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija.
”Tehokas valmentautuminen kirjailijaksi tuntuu minusta mahdottomalta”, Paasilinna perusteli.
Vainikkala toivottaa aforistikon samaan monttuun neron kanssa.
”Kirjailijalla on oltava avoin katse elämälle”, hän neuvoo. ”Ei pelkkä eläminen tee kirjailijaksi.”
Pystymetsäläisyyden perinnettä henkii myös kirjoittamisen oppihistoria.
”Ammatillinen kirjoittajakoulutus alkoi ihmeellisen myöhään, jos sitä vertaa muihin taiteenlajeihin.”
Sibelius-Akatemian juuret ovat vuodessa 1882, Ateneumin vuodessa 1848 ja Teatterikorkeakoulun vuodessa 1866. Kaikki kolme ovat nykyään osa Taideyliopistoa.
Luovan kirjoittamisen systemaattinen, suunniteltu opetus alkoi Suomessa vasta 1990-luvulla.
”Muusikko soittaa oppiakseen skaalat ja etydit vuosi vuoden perään ja pitää valmistuttuaankin osaamistaan yllä treenaten. Miksi kirjoittajan tie ammattiin sitten olisi erilainen?” Vainikkala kysyy ja vastaa, että kirjoittavan on hallittava tekniikka, jotta voi erota siitä omalle luovalle tielleen.
”Kirjailijan ammatti oli pitkään myös jollain tapaa hävettävä asia. Neromyytin kuoriutuessa siitäkin on päästy”, Vainikkala sanoo.
Istumme Valveen kahvilassa. Lähelle asettuu nuorukainen olallaan sähkökitaran kätkevä laukku. Vainikkala nyökkää tätä kohden.
”Kitara kainalossa on ollut ihan ok kuljeskella, mutta kynän esillä pitäminen on ollut noloa.”
Vainikkalan merkitys kirjoittamisen ohjaajana Pohjois-Pohjanmaalla on ollut painava. Toimiessaan kirjallisuuden läänintaiteilijana vuosina 1992–2001 hänen työnkuvansa oleellinen osa oli kirjoittamista harrastavien opastamisessa.
”Ensin kursseille, yleensä viikonloppuisin järjestetyille, tuli vanhempaa väkeä ja enimmäkseen naisia. Koko opetuksen profiili on muuttunut ja monipuolistunut tuosta.”
Pitkäjänteiseen opiskeluun Vainikkalan johdolla on vuosikymmenten aikana käyty niin Päätalo-instituutissa kuin Pohjois-Pohjanmaan kesäyliopiston kautta järjestetyssä yliopisto-opiskelussa.
”Instituutin opetus on rohkaissut paneutuvaan kirjoittamiseen, kesäyliopistossa on korostunut kirjoittamisen tekniikan opiskelu.”
Kesäyliopistossa aluksi Jyväskylän yliopiston, nyttemmin Turun yliopiston vaatimusten mukaan opiskellut luovan kirjoittamisen opinnot ovat olleet myös luovuuden laboratorio.
Moni viime vuosien esikoisteos on hautunut kypsäksi tekijän opiskellessa luovaa kirjoittamista Vainikkalan johdolla.
”Kirjoittajaohjaaja on kirjoittamistilanteen mahdollistaja, ei guru.”
Guru muistuttaa mestari-kisälli-periaatteesta tuttua mestaria, joka mestaroi eli määrää vaikutusvallallaan. Näitä neuvoja ei kisällin sovi kyseenalaistaa.
Mentorit, joita esimerkiksi Pohjoinen kirjoittaja -akatemian opetuksessa on käytetty, toimivat toisin.
”Mentori ei pyri ylhäältä alas, vaan on yhteisessä prosessissa. Hän oppii tuntemaan, mihin toinen kirjoittaja pyrkii ja auttaa, että tuo pyrkimys näkyy tekstissä.”
Vainikkala tähdentää, että kirjoittaminen on tärkeää myös ilman selkeää päämäärää, julkaistavaa tuotetta.
”Sekin on merkittävää, että ihmiset kirjoittavat omaksi ilokseen ja erityisesti itseilmaisun ilosta.”
Iloon liittynee sekin, ettei Vainikkala ole ottanut emeritan roolia täysin, vaikka virallisesti eläkkeellä onkin. Ohjausta on sopivissa määrin edelleen.
Joka kurssilta oppii itsekin. Ei sitä viitsisi muuten enää tehdä”, hän kommentoi. ”Ja saanhan puuhastella sen parissa, joka muutenkin kiinnostaisi.”
TEKSTI JA KUVAT: PIA KAITASUO
