Kuvanovellit
29.3.2018
Anna Itkonen: Pelkoa ja inhoa tavarahississä
6.12.2018

Jaakko Markus Seppälä: Oikotietä Back Harlow Roadille – Mietteitä Stephen Kingin The Bodyn eri versioista

Kuva: Lauri Ahtinen

Villien vaiheiden kautta sain käsiini kopion Stephen Kingin pienoisromaanista The Body. 60-luvun alkuun sijoittuva tarina oli tuttu: neljän 12-vuotiaan kaveriporukka kuulee huhun metsässä lojuvasta ruumiista. Kesän viimeisenä viikonloppuna he päättävät lähteä salaa vanhemmiltaan kymmenien mailien jalkapatikalle kohti Back Harlow Roadia nähdäkseen kuolleen omin silmin. Jos juoni tuntuu sinustakin kotoisalta, olet varmaankin nähnyt tarinan elokuvaversion Stand by Me – Viimeinen kesä (1986).

Vaeltaessani kirjaversion Gordien, Chrisin, Vernin ja Teddyn seurassa Back Harlow’n takamaastoissa hämmästelin hieman, miten hienoja uusia yksityiskohtia ohjaaja ja käsikirjoittajat ovat elokuvaan luoneet. Monia filmin kohtauksista ei kirjassa vilahtanutkaan.

Mutta väliäkö sillä: teksti imi mukaansa ja ahmaisin sen ennätysajassa. Tyytyväisenä hienoon matkaan aloin googlata, mitä Bodystä netissä puhuttiin.

Törmäsin lainauksiin ja kokonaisiin kappaleisiin, joista olisin voinut vannoa, ettei niitä lukemassani kirjassa esiintynyt. Ihmetykseni kasvoi. Sitten löysin totuuden osoitteesta english-e-books.net.

The Body, jonka olin lukenut, oli ollut yksinkertaistettu versio. Tiivistelmä. Tarkoitettu englannin opiskelussa upper intermediate -tasoisille.

Tunsin itseni kretiiniksi. En ollut erottanut kielenopiskeluun tarkoitettua lyhennelmää alkuperäisestä Kingistä. Olin tuhlannut aikaani typerän simppeliversion läpikahlaamiseen – johonkin kirjan tapaiseen sen sijaan, että olisin nauttinut oikeasta taiteesta. Nyt joutuisin lukemaan tarinan uudestaan, oikeassa muodossaan.

Mutta erheeni johtikin yllätykseen.

Kaatopaikalla vähemmän on enemmän

Hyökkäsin aidon The Bodyn kimppuun samalla amokilla kuin Teddy Duchamp niiden, jotka tulevat hänen ja hänen junanväistöharrastuksensa väliin.

Herkuttelin Kingin elämänmakuisella dialogilla. Makustelin Castle Rockin pikantteja yksityiskohtia. Mässäilin tapahtumapaikkojen taustatarinoilla. Niitä riitti. Jossain vaiheessa ääni takaraivossani kuiskasi, että niitä todella riitti. ”Turpa kiinni, minä luen nyt todellista kirjaa”, kuiskasin takaisin.

Kuitenkin, lähestyessäni Gordien ja kumppaneiden kanssa Castle Rockin kaatopaikkaa, minun oli tunnustettava merkillinen tosiasia.

Kingin käyttämät vertaukset, kertomuksessa esiintyvien paikkojen taustatarinat ja lyhytversiota ammattimaisempi sanankäyttö olivat toki itsessään hienoja. Mutta en voi kiistää sitä – välillä ne tulevat tarinan tielle.

Alkuperäistarinassa King kuvailee poikien alkumatkan etappia, Milo Pressmanin kaatopaikkaa, näin:

[The dump] was maybe eighty feet deep and filled with all the American things that get empty, wear out, or just don’t work anymore. There was so much stuff that my eyes hurt just looking at it – or maybe it was your brain that actually hurt, because it could never quite decide what your eye should stop on. Then your eye would stop, or be stopped, by something that seemed as out of place as those limp clockfaces or the living room in the desert. A brass bedstead leaning drunkenly in the sun. A little girl’s dolly looking amazedly between her thighs as she gave birth to stuffing. An overturned Studebaker automobile with its chrome bullet nose glittering in the sun like some Buck Rogers missile. One of those giant water bottles they have in office buildings, transformed by the summer sun into a hot, blazing sapphire.

Tiivistelmässä taas:

There was always so much stuff in the dump that my eyes hurt just looking at it. All of America was there – all the stuff for which America had no further use.

Näitä kohtia verratessani huomasin ensimmäistä kertaa, ettei kirjan lyhennetty versio ollutkaan mikään yksinkertaistus idiooteille. Oikeastaan se toimii paikoin loistavasti.

King luottaa yksityiskohtien vyörytykseen. Tapa tekee tekstistä erittäin visuaalisen ja vahvistaa sen välittämää ajankuvaa. Muutaman detaljeilla pakatun kappaleen jälkeen tehokeino alkaa kuitenkin käydä raskaaksi. Koko litanian kiteyttävä all the stuff for which America had no further use tuntuu äkkiä vertailussa paitsi raikkaalta, myös tyylikkäältä.

Kaatopaikan kuvailu jatkuu kertoja-Gordien mainitessa paikallisesta eläinmaailmasta:

There was plenty of wildlife there, too, although it wasn’t the kind you see in the Walt Disney nature films or at those tame zoos where you can pet the animals. Plump rats, woodchucks grown sleek and lumbering on such rich chow as rotting hamburger and maggoty vegetables, seagulls by the thousands, and stalking among the gulls like thoughtful, introspective ministers, an occasional huge crow.

Kun taas tiivistelmässä:

There were plenty of wild animals too, but not the kinds you see in Disney films or in children’s zoos where they let you stroke the animals.

Voin kuvitella, ettei kauhun mestari malttanut pidättäytyä herkuttelemasta mätämatoja pursuavalla kuvastolla. Pidän kuitenkin eniten alkuvirkkeestä ilman sitä seuraavia esimerkkejä. Pelkkä but not the kinds you see in Disney films kuulostaa hykerryttävän pahaenteiseltä. Se jättää lukijan mielikuvitukselle tilaa kuvitella pahimman mahdollisen kaatopaikkamönkijän vornimaan autonromujen varjoon.

”Making Cs to get on the teams”

Dialogin kirjoittajana King on suvereeni. Suuri osa pienoisromaanin puheenvuoroista on siirretty elokuvaan sellaisenaan, ja se on näyttelijäsuoritusten ohella yksi niistä syistä, miksi leffa toimii niin tyrmäävän hyvin. Haluankin tähdentää, että tätä, lyhytversiota puoltavaa esimerkkiä vastaan voisin esittää kymmenen päinvastaista todistusta alkuperäistekstin eduksi – mutta tila ei riitä!

Näin Chris rohkaisee lähintä ystäväänsä Gordieta pyrkimään yliopistoon ja jatkamaan harrastustaan, tarinoiden kirjoittamista:

”Those stories you tell, they’re no good to anybody but you, Gordie. If you go along with us just because you don’t want the gang to break up, you’ll wind up just another grunt, making Cs to get on the teams. You’ll get to High and take the same fuckin’ shop courses and throw erasers and pull your meat along with the rest of the grunts. Get detentions. Fuckin’ suspensions. And after a while all you’ll care about is gettin’ a car so you can take some skag to the hops or down to the fuckin’ Twin Bridges Tavern. Then you’ll knock her up and spend the rest of your life in the mill or some fuckin’ shoeshop in Auburn or maybe even up to Hillcrest pluckin’ chickens. And that pie story will never get written down. Nothin’ll get written down. ’Cause you’ll just be another wiseguy with shit for brains.”

Lyhytversiossa puheenvuoro on kaikin puolin – lyhyempi:

”If you stay with us just because you don’t want to lose the gang,” Chris went on, ”you’ll turn into just another guy with no good use for his brains, except to make clever, cruel remarks about other people.”

Ensi näkemältä tiivistelmä vaikuttaa menettäneen sielunsa. Poissa on Bruce Springsteenin kaltaisella virtuositeetilla kuvattu häviäjän elämäntarina. Poissa on Chrisin äänensävystä välittyvä raivo ja lannistuneisuus siitä, että hän kokee olevansa tuomittu samaan kohtaloon.

Silti lyhyeen lauseeseen except to make clever, cruel remarks about other people latautuu jotain tehokasta, jotain eri tavalla riipaisevaa. Jotain mikä tuntuu hyvin todelta. Ja kenties tämän version Chrisin lakonisen, rauhallisen äänensävyn johdosta sitä kuuntelee tarkemmin.

Vertaa itse

Kaikkiaan tiivistystyö on maalannut tarinalle – sattumalta tai tarkoituksella – uuden, rauhallisemman kerronnan sävyn. Se maistuu minulle alkuperäistä paremmin, sillä viisaasti lyhennelmää ei ole laimennettu miksikään disneyksi; nikamia murretaan ja muuan nenä lyödään tohjoksi molemmissa versioissa.

Mutta älä niele sanojani pureksimatta. Vertaa toki itse tiivistelmän ja originaalin suhdetta! Hyvä paikka aloittaa on kylmakivi.wordpress.com. Sieltä löydät tämän artikkelin alkuperäisversion, joka ei olisi sellaisenaan lehteen mahtunut. Painavampine perusteluineen ja rönsyilevine esimerkkeineen se on taatusti pidempi.

Mutta onko se parempi?

Teksti: Jaakko Markus Seppälä
Kuvitus: Lauri Ahtinen

Essee on julkaistu alun perin syyskuussa 2018 Stiiknafuuliassa nro 26.

Oulun kirjailijaseuran sivuille >