Botnia-gaala heräsi koronan horroksesta

Sisäpihan hämärässä suunnistan kohti frakkipukuisia miehiä ja kirkkaasti valaistua ovea, jonka täytyy olla oikea. Ehdin jo huolestua, olenko alipukeutunut, kun silmiini osuu lappu, jossa lukee Botnia-gaala. Nuoli ohjaa oikealle, pois frakkipukuisista. Huokaisen helpotuksesta ja suunnistan kohti puista rakennusta.

Pihan perällä olevan oven raosta loistaa kutsuvaa valoa. Ovea pitää auki portaikon lumiharja. Näky ei oikein sovi yhteen pukukoodin kanssa. Konkoilen sisään ja huomaan tarjoilupöydän. Kuohuviinilaseja täytellään. Oikea paikka.

Salin ikkunat ovat korkeat ja kapeat, ja katto on korkealla. Isot lämmityskamiinat tuovat mieleeni ajan, jota en ole edes elänyt. Tila on avara, ja tuoleja on paikalla paljon. Niiden vihreä kangas aaltoilee mieleen Välimeren turkoosit meret. Vain hetki, ja iloinen puheensorina lainehtii salissa.

Hieman kahdeksan jälkeen puheensorinaa vaimenee ja juhlakansa istahtaa kuuntelemaan peliyhtiö Fingersoftin toimitusjohtajan Jaakko Kylmäojan puhetta.

Hän kertoo rakennuksen historiasta. Alun perin rakennus toimi Lyseon koulun liikuntasalina vuodesta 1896. Tamburiinien äänet vaimenivat vuonna 1959, jolloin tilasta tuli Oulun yliopiston luentosali ja lopulta Arkkitehtikillan kirjastorakennus. Fingersoft osti tilat yliopistolta 2016. Peliyhtiö on rakennuksen uusin menestystarina. Hill Climb Racing autopeliä on ladattu eri alustoilta yhteensä yli 2 miljardia kertaa.

Fingersoft on Oulun kirjailijaseuran uusin kumppani 15 000 euron Botnia-kirjallisuuspalkinnon lahjoittajien joukossa. Muut ovat Oulun kaupunki ja Osuuskauppa Arina.

Botnia-gaalaillan tilat sijaitsevat sattumoisin tontilla, jolla asui kirjailija Sara Wacklin.

Hänen kirjansa Sata muistelmaa Pohjanmaalta oli menestys mutta aiheutti myös jonkin verran närästystä. Sitä kuitenkin pidettiin konseptiltaan ainutlaatuisena. Olisiko se voinut olla aikansa Botnia-kirjallisuuspalkintoehdokas?

Emme saa koskaan tietää, mutta tänä lauantaina ympyrä sulkeutuu, kun talossa juhlitaan vuoden 2022 Botnia-kirjallisuuspalkintoehdokkaita.

Botnia-palkintoraadin puheenjohtaja Satu Koho kiittää kaikkia niitä 85 kirjailijaa, joiden teokset raati sai luettavakseen. Hän sanoo tehtävän olleen vaativa, jopa vaikea, mutta kertoo raadin päätyneen lopulta yksimielisesti kahdeksaan nyt Botnia-kirjallisuuspalkintoehdokkaaksi nimettyyn teokseen.

Tekijät niiden takana ovat Katariina Vuori, Johanna Venho ja Sanna Pelliccioni, Virpi Koskela ja Janne Körkkö, Ritva Kylli, Veli-Pekka Lehtola, Antti Leikas, Miki Liukkonen ja Ville Ranta.

Oulun kirjailijaseuran jakama Botnia-palkinto tukee ja edistää pohjoissuomalaista kirjallisuutta.

Kirjailijaseuran puheenvuodon gaalassa pitää seuran sihteeri, kirjailija Jenni Räinä.

”Botnia-palkinnon merkitys on kirjallisuudelle ja pohjoissuomalaiselle kirjallisuudelle tätä ehdokastilaisuutta paljon suurempi, sillä se kokoaa yhteen sen, kuinka paljon hienoa ja laadukasta kirjallisuutta tällä alueella tehdään. Se ruokkii ja kannustaa myös toisia kirjailijoita tekemään teoksia ja laajentaa ja vahvistaa koko kirjallista kenttää”, Räinä sanoo.

Voidakseen tavoitella Botnia-kirjallisuuspalkintoa kirjailijan tulee toimia tai olla kotoisin Pohjois-Pohjanmaalta ja teoksen julkaisun tulee sijoittua edellisvuoden heinäkuun ja kuluvan vuoden kesäkuun välille. Kirja voi edustaa mitä tahansa kirjallisuuden lajia.

”Tänä vuonna tietokirjojen osuus oli huomattavan suuri, kun taas lyriikkaa oli mukana vain muutama teos. Joka lajityypistä löytyi kuitenkin helmiä”, Koho kertoo.

Räinä miettii kirjallisuuden kentän kiihkeää sykliä, jossa uusi kirja työntää edeltäjänsä varsin nopeasti valokeilasta. Botnia-palkinto nostaa kertaalleen esiin vielä viime vuonnakin ilmestyneitä hienoja teoksia.

”Kirja saattaa jopa parantua vähän ikääntyessään”, hän toteaa.

Kirjailijoiden, joiden teokset on nimetty Botnia-ehdokkaiksi, voisi olettaa saapuneen gaalaan, mutta valitettavasti kaikki eivät ole päässeet paikalle onniteltaviksi.

Tilaisuuden taiteellisessa osuudessa Oulun teatterista tuttu näyttelijä Janne Raudaskoski lukee otteet jokaisesta teoksesta Olli Anttilan säestäessä pianolla. Kukaan ei kerro, mitä teosta milloinkin tulkitaan. Joudun välillä hämmennyksiin.

Tunnelma salissa alkaa hilpeytyä, ja puheensorina kovenee. Kirjailijat ja kirjallisuudesta kiinnostuneet ovat selvästi innoissaan päästessään tapaamaan toisiaan pitkästä aikaa.

Osa suorittaa erinäisiä juhlaliikkeitä, ja sehän sopii, sillä tila on entinen voimistelusali. Kiertelen pöydissä, joissa suolletaan intelligenttiä juttua. Kaikilla tuntuu olevan paljon asiaa toisilleen.

Kirjailija Essi Kummu kertoo nauttivansa, kun koronan jälkeen päästään viimeinkin juhlimaan yhdessä.

”Kirjailijan ongelma on siinä, että omaa työtänsä ei oikein näe. Kun täällä näkee muiden töitä, niistä puhutaan ja niistä nousee ehdokkuuksia. Silloin omakin työ nousee arvoon. On äärimmäisen raskasta tehdä yksin töitä ja kuvitella sen olevan tärkeää. Se ei vain riitä, tarvitaan tällaisia festivaaleja.”

Jenni Räinä on samoilla linjoilla:

”Ennen koronaa monet eivät osanneet arvostaa tällaista sosiaalista kohtaamista. Koronan jälkeen moni on huomannut, että nämähän ovat itse asiassa tärkeitä tapahtumia, kaikki nämä kissanristiäiset. Festivaalit silloin tällöin on tärkeä piristysruiske yksinäiseen ja itsenäiseen kirjailijan työhön. Kollegiaalinen tuki- ja ajatustenvaihto on todella tärkeää.”

Iltatilaisuuden päätyttyä astun raikkaaseen ilmaan sisäpihalle, jolla Sara Wacklin liikkui 200 vuotta aiemmin. Suurin piirtein 100 vuotta hänen syntymänsä jälkeen paikalle nousi rakennus, jossa kirjailijoita tänään juhlittiin.

Vilkaisen kaihoisasti vanhaa rakennusta. Pihapiirissä lojuva Toyota imaisee nostalgiahöyryni ja katseeni kääntyy Oulun kuulakkaaseen yöhön. Rantakatu on hiljainen.

TEKSTI JA KUVAT: JOEL OLLIKKALA