Tutuilla kulmilla romaanin sivuilla

Matkustamista nojatuolista nousematta: näinhän kaunokirjallisuuden lukemisen lumoa tavataan kuvata. Koronapandemian ja matkustusrajoitusten aikana kirjallisuus on varmasti tarjonnut monelle helpotusta kaukokaipuuseen.

Toisaalta tiivis yhteiselo omien kotinurkkien kanssa on voinut kohdistaa huomion uudella tavalla siihen, mitä on lähellä. Pauliina Vanhatalon syyskuun alussa ilmestynyt Vastuulliset-romaani (Tammi) sijoittuu kirjailijan kotikaupunkiin Raaheen, ja siinä eletään pandemian aikaista kesää. Pandemia osaltaan tekee pikkukaupungin elämänmenosta uneliasta ja hidastempoista. Kerronta kiinnittää katseensa lähiympäristön toistuviin yksityiskohtiin: rakennuksiin, pihoihin, niiden sopukoista löytyviin hylättyihin esineisiin ja hiljaisilla kaduilla liikkuviin harvalukuisiin ihmisiin.

Vanhatalo kertoo toteuttaneensa romaanin kirjoittamisessa itselleen uudenlaista metodia. Hän kirjoitti omasta lähiympäristöstään ja antoi ympäristön sanella pitkälti myös kertomisen ehtoja ja sisältöjä. Jos Raaheen saapui käärmenäyttely tai sirkus, ne pääsivät osaksi tarinaa. Edes säitä Vanhatalo ei halunnut säätää itse, vaan seurasi kirjoittamiskesän sateita ja paisteita. Tämä kirjoittamisen tapa auttoi Vanhataloa irtautumaan omista kielen ja ajattelun tottumuksistaan ja vapautti rakentamasta tekstin maailmaa pelkän kuvittelun varaan. Näin kuva Raahesta ympäristön ja tapahtumien suhteen on mahdollisimman totuudenmukainen.

”Vain yhden fiktiivisen aidan ja yhden puun olen lisännyt tarinaan”, Vanhatalo sanoo.

”Totta kai kyseessä on kuitenkin minun näkökulmastani rakennettu kuva Raahesta, ja se on tietyllä tavalla ulkopuolisen näkökulma.”

Raahe ei ole Vanhatalon synnyinkaupunki, mutta hän on asunut perheineen Raahen vanhankaupungin laidalla nyt yhdeksän vuotta. Vanhatalon mukaan vuodet tarvittiin siihen, että kaupunki hahmottui hänen mielessään kuviksi, jotka kantoivat romaaniksi asti. Erityisenä inspiraation lähteenä toimivat rakennukset, kuten tehdas ja vesitorni sekä Vanhatalon oma naapurusto.

Vanhatalon oma koti on rakennettu 1850-luvulla, ja taloon muuttaminen käynnisti ajatusprosessin, jonka lopputulos on Vastuulliset-romaanin keskiössä oleva kysymys: Millaisia elämiä talossa on ehditty elää vuosien saatossa? Millaiseksi muodostuisi suhde kotiin, jossa on tapahtunut aiemmin jotakin hirveää? Kodin naapuritontilla sijainnut autiotalo luvattomine vieraineen toimi yhtä lailla kuvittelun käynnistelijänä.

Romaanin alkutilanteessa 10-vuotiaan Lennin perhe muuttaa uuteen kaupunkiin ja kotitaloon. Tietoa talon traagisesta lähimenneisyydestä alkaa tihkua lapsen korviin niin pian, että vanhemmat päättävät paljastaa Lennille, miksi paikkakuntalaiset tuntuvat kavahtavan uutta kotia: talossa aiemmin asuneen perheen isä on surmannut vaimonsa ja lapsensa sekä itsensä. Itse rikokseen keskittymisen sijaan romaani tarkastelee sen jälkivaikutuksia koko pikkukaupungin yhteisöön. Tapahtuneelle ei haeta syitä tai syyllisiä, vaan lukija seuraa, millä tavoilla se asettuu osaksi erilaisten ihmisten elämää ja kaupungin kollektiivista tajuntaa ja muistia.

Oikeiden paikkakuntien kuvaamiseen kaunokirjallisuudessa liittyy usein oletuksia siitä, kuka niistä saa kirjoittaa ja millaista vastuuta kirjailija kantaa luomastaan kuvasta. Varsinkin pieni ja tuntematon paikkakunta saattaa kaunokirjallisuudessa kuvattuna nousta kartalle mahdollisesti ainoana kuvana, jonka lukija tuntee. Kuvauksen totuudenmukaisuudelle saatetaan asettaa kovia vaatimuksia.

Vanhatalon mielestä on ylipäänsä tärkeää, että nykykirjallisuus kuvaa myös Kehä 3:n ulkopuolista todellisuutta. Sen suurempia paineita hän ei Raahe-kuvan luomisesta kirjoittaessaan kokenut.

”Romaani ei ole matkailumainos. Olen kuvannut Raahea romaanissa sellaisena kuin sen itse koen. Synkkien tapahtumien sijoittaminen Raaheen toki mietitytti jonkin verran, mutta kyseessä ei ole missään nimessä moite kotikaupunkia kohtaan, vaan teos on kirjoitettu kiintymyksestä siihen. Lisäksi teoksen on oltava ymmärrettävä ja merkityksellinen myös niille lukijoille, joilla ei ole suhdetta Raaheen.”

Vanhatalolle Raahen henkeä määrittää vahva tehdaskaupungin identiteetti, ja romaania kirjoittaessaan hän tutustui laajasti tehdastoiminnan historiaan. Toinen kaupungille olennainen elementti on sen merellisyys, rannat ja saaristo. Vanhatalo kokee erityisesti omakseen horisontin äärellä olemisen.

”Lisäksi nautin kävelyistä kaupungin puoliautioilla kaduilla.”

Tommi Takkusen elokuussa ilmestynyt romaani Kaukovainio (Aviador) vie nimensä mukaisesti oululaisille tuttuun, jopa legendaariseen lähiöön. Nykyisin Oulun Heinäpäässä asuvalle Takkuselle Kaukovainio on lapsuuden asuinpaikka: hän on viettänyt siellä ikävuodet neljästä kymmeneen ennen muuttoa Kempeleeseen.

”Minulle Kaukovainio on jäänyt myyttiseksi paikaksi. Lapsuuden muistikuvani Kaukovainiosta poikkeavat siitä hiljaisesta, lähes kuolleen oloisesta alueesta, jollaisena se nykyisellään näyttäytyy minulle. 1970-luvulla Kaukovainio oli täynnä elämää. Siellä asui paljon lapsia, ja siellä tutustui hyvin monenlaisiin ihmisiin”, Takkunen kertoo.

”Myöskään Kaukovainioon liitetystä ongelmalähiön stigmasta en tullut tietoiseksi ennen kuin teini-iässä.”

Kaukovainio-romaanin tapahtumat sijoittuvat 80- ja 90-lukujen vaihteeseen. Kyseessä on kollektiiviromaani, jossa tapahtumia kerrotaan lukuisien henkilöhahmojen näkökulmasta. Keskeisimmiksi heistä nousevat aikuisuuden kynnyksellä olevat Lamppu, Jouni ja Sissi sekä heidän perheensä. Kaikkia yhdistää kotipaikka, Kaukovainio, mutta nimimotiiviksikin nostettu paikka ei kuitenkaan ole tapahtumien ainoa tai edes keskeinen näyttämö. Takkunen ei ollut kirjoittaessaan kiinnostunut nimenomaan Kaukovainiosta tosiasiallisena miljöönä vaan yleispätevänä suomalaisen lähiön kuvana.

”Minua kiinnosti lähiön idea ja lähiö olosuhteena”, Takkunen toteaa.

Takkuselle lähiö on paikka, joka asettaa hyvin erilaisista taustoista tulevat ihmiset elämään rinnakkain. Hän ei halunnut uusintaa käsitystä lähiöstä ongelma-alueena, johon sijoittuva romaani kertoo automaattisesti esimerkiksi osattomuudesta tai syrjäytymisestä. Itse asiassa juuri Kaukovainio tuo romaanissa yhteen hyvin erilaisista perhetaustoista tulevat nuoret Jounin, Lampun ja Sissin. Mitään erityisen oululaista tarinassa ei ole: se voisi sijoittua mihin tahansa saman kaltaiseen lähiöön Suomessa. Takkunen otti kerronnassaan myös epäröimättä vapauksia ja sijoitti tarinaan esimerkiksi rakennuksia, joita oikean elämän Kaukovainiolla ei ole.

”Tutkin kyllä kaupunginosan historiaa, ja koin esimerkiksi sen rakentamiseen liittyvän filosofian kiinnostavaksi. Kaukovainion kaavan alkuperäinen idea on ollut, että siellä on kaikkialta lyhyt matka palveluiden ääreen. Samalla lähiö on nähty alisteisena keskusta-alueelle: sinne on ollut tarkoitus tulla lähinnä nukkumaan.”

Romaanissa toistuvia ja keskeisiä ovat erilaiset epävarmuuden ja välitilassa olemisen kokemukset. Nuoret henkilöhahmot ottavat ensimmäisiä askeleitaan kodin ja perheen piiristä itsenäiseen elämään. Samalla suhdettaan perheeseen ja omiin elämänvalintoihinsa joutuvat pohtimaan myös nuorten vanhemmat. Elämänvaihe on monella tapaa hauras ja sisältää nuorten kannalta suuriakin riskejä. Omaa paikkaa etsitään välillä radikaalein keinoin. Jouni murtautuu Lampun kanssa valintamyymälään. Sissi puolestaan saa tarpeekseen kotioloistaan ja liftaa etelään, kauas Kaukovainiolta.

”Minulle oli kyllä tärkeää kuvata romaanissa tietynlaista näköalattomuutta, jota voi liittyä lähiössä asumiseen. Halusin kuitenkin välttää toistamasta kuvaa, jossa lähiö leimaa ihmisen sellaisenaan epäonnistujaksi. Mielestäni lähiöihin usein liitetyt rappiokierteiden kuvaukset eivät edes olisi Suomeen sijoitettuna kovin uskottavia.”

Romaanissa ollaan paljon tien päällä ja poissa Kaukovainiolta. Lamppu matkustaa Vantaalle löytääkseen paikan isänsä uudessa perheessä. Jouni lähtee armeijaan Rovaniemelle, ja hänen vanhempansa puolestaan tekevät harharetkiä ihmissuhteissaan. Kaukovainio on kuitenkin kiintopiste, jonne henkilöhahmot alkavat aina jossakin vaiheessa kaivata takaisin. Tällöin kaipuu ei kuitenkaan kohdistu itse paikkaan vaan ihmisiin: perheenjäseniin ja ystäviin.

”Minulle Kaukovainiossa on paljolti kyse perheestä – siitä, mitkä asiat yhdistävät ihmiset perheiksi ja millä tavoin perheet toimivat”, Takkunen sanoo.

Lähiöön sijoittuu myös Jarno Mällisen syyskuun alussa julkaistu Käpylän idylli (Enostone). Helsingin Käpylä oli Mällisen lapsuuden kotipaikka, kunnes perhe muutti Mällisen isän töiden perässä Ouluun.

”Muutto aiheutti jonkinlaisen katkoksen. Lapsuusmuistot jotenkin jumittuivat Käpylään, ja siitä tuli mielessäni sadunomainen, myyttinen maisema”, Mällinen kertoo.

Käpylän idylli on Mällisen neljästä romaanista ensimmäinen, jossa hän kirjoittaa Käpylästä. Paikka tuntui kuitenkin heti varmalta perustalta tarinan ja rakentamiselle, ja lapsuusmuistoihin palaaminen aiheutti varsinaisen inspiraation hyöyn.

”Lapsena Käpylä oli täynnä jännittäviä, salaperäisiä paikkoja, ja sieltä löytyi loputtomat mahdollisuudet seikkailuun. Toisaalta aikuisena voi nähdä, millaisia todellisia ja vakavia vaaroja ympäristöön liittyi, mikä taas loi kirjoittamiseen valmiita draaman mahdollisuuksia.”

Romaanissa eletään 1970-luvun alkua. Päähenkilö Jannen vanhemmat ovat eronneet, ja Janne muuttaa isänsä kanssa Käpylään. Tarkka ajankuva piirtyy teoksessa elokuvien, lehtien, uutisotsikoiden ja materiaalisen ympäristön yksityiskohtien kautta. Lisäksi ajan henki näkyy suhtautumisessa lapsiin ja heidän kasvattamiseensa. Janne ja uudesta pihapiiristä löytyvä kaveri Martti saavat seikkailla päivät vapaasti, ja vanhempien varoittelut vaaranpaikoista, kuten junaradasta ja moottoritiestä, kaikuvat usein kuuroille korville.

Käpylän idyllissä paikalla onkin erityisen tärkeä merkitys myös juonen ja kerronnan kannalta, sillä uusi asuinpaikka ja sen jännittävät elementit tuntuvat itsessään ajavan Jannea tekoihin, jotka aiheuttavat yhä syvenevän epäluottamuksen ja valheiden kehän hänen ja toisten ihmisten välille. Radalle ja tielle palataan kerta toisensa jälkeen, ja kauhistuttaviin legendoihin liittyvät hiidenkirnu ja Martin pihan roskienpolttouuni yhtä aikaa pelottavat ja vetävät puoleensa. Pelkoa kylvävät lisäksi väkivaltainen Koskelan poikajengi ja nurkilla pyörivät puliukot. Äidin lähdön aiheuttamaa tyhjyyttä tuntuu alleviivaavan pihojen ja katujen maailman miehisyys.

Vaikka kirjoittamisen lähtökohtana olivat henkilökohtaiset lapsuusmuistot, Mällisen tavoitteena oli myös luoda mahdollisimman todenmukainen Käpylä-kuva. Ennen kaikkea juonenkäänteiden oli oltava uskottavia ja mahdollisia siinä ajassa ja paikassa, johon ne sijoitettiin. Mällinen hyödynsi runsaasti lähteitä ja muun muassa stadin slangin kirjoittamisessa hän tukeutui Heikki Paunosen slangisanakirjoihin. Mällisen mukaan Käpylän erityislaatu liittyy sen monenlaisiin vaiheisiin.

”Käpylä on koko Suomen mittakaavassa ainutlaatuinen puutalomiljöö. Toisaalta nykyinen idyllinen arvoalue oli 1970-luvulla vahvasti duunarikaupunginosa ja asuinpaikkana jopa karu. Esimerkiksi huumeiden käyttö näkyi Käpylässä jo lapsuudessani. Tästä ristiriidasta juontaa juurensa myös romaanin ironiseksi tulkittava nimi”, Mällinen kertoo.

Pauliina Vanhatalo (1979) on raahelainen kirjailija. Hän on kirjoittanut muun muassa romaaneja, nonfiktiivisiä teoksia ja käännöksiä. Veera Vaahtera -nimellä häneltä on julkaistu chick lit -romaaneja.

Tommi Takkunen (1968) on oululainen kirjailija, joka toimii myös teknisenä kirjoittajana. Häneltä on aiemmin julkaistu novellikokoelma Tulevaisuus kuuluu bingoemännille.

Jarno Mällinen (1965) on oululainen kirjailija-muusikko, joka tunnetaan muun muassa Radiopuhelimet-yhtyeestä. Häneltä on julkaistu aiemmin kolme romaania.

TEKSTI: ANNA ISOLA

PS. LUE STIIKNAFUULIASTA MYÖS JOEL OLLIKKALAN REPORTAASI ”KIRJAILIJAKESKUSTELU KÄYTIIN FESTIVAALIKLUBILLA VOIMALASSA”.