Essi Kummu: Loiste
22.10.2020
Aapo Kukolla työn alla laaja historiallinen teos pasifisti Yrjö Kallisesta – ”Pyrin viisivuotissuunnitelmaan”
11.11.2020

Botnia-voitto Jouni Tikkasen Laumalle – ”Susi ja ihminen ovat molemmat huippupetoja”

Botnia-palkinnon voittaja, biologi ja toimittaja Jouni Tikkasen kaunokirjallinen tietokirja Lauma syntyi mekaanisella kirjoituskoneella. 1880-luvun tunnelma yhdistyy kielessä ja kerronnassa lumoavalla tavalla huolella kerättyyn faktatietoon, jolloin lukija sivistyy mukaansa tempaavan tarinan siivillä kuin huomaamattaan.

Jouni Tikkanen käy pohjoisessa useimmiten vieraillessaan Rovaniemellä asuvan siskonsa luona. Palkintotilaisuuden jälkeen hän lähti tapaamaan muhoslaista serkkuaan Oulun keskustaan. Ennen Helsingin yöjunaa odotti vielä reissu Haukiputaalle tapaamaan luontokuvaaja ja kirjailija Jorma Luhtaa työasioiden tiimoilta.

Teksti: Maria Kurtti
Kuvat: Janne Leppäkoski

Julkaistu 22.10.2020

Oulun kirjailijaseuran Botnia-kirjallisuuspalkinto jaettiin tänä vuonna neljättä kertaa. 10 000 euron palkintosumman lahjoittavat Oulun kaupunki ja Osuuskauppa Arina. Monilajinen Botnia-palkinto myönnetään Pohjois-Pohjanmaalla asuvan tai sieltä lähtöisin olevan kirjailijan teokselle. Lisätietoja palkinnosta ja kilpailun finalistiteoksista raadin kommenteilla löytyy täältä.

Laumassa (Otava, 2019) avataan suden ja ihmisen välisen konfliktin syntyä ja sen kärjistymistä 1880-luvun alussa, jolloin sudet tappoivat Turun seudulla 22 lasta. Teoksessa tarkastellaan tutkivalla otteella surmien tapahtumahetkiä, vaikuttimia ja surmia käsitteleviä dokumentteja, ja faktatieto kutoutuu tehokkain kerronnallisin keinoin väkeväksi tarinaksi elossa pysymisestä kamppailevista susista ja ihmisistä. 

– Raati valitsi voittajan yksimielisesti, kyseessä on poikkeuksellinen tietokirja, kauniisti kirjoitettu ja kaunokirjallinen, joka välttää tyylikkäästi vastakkainasettelut. Teos on ajankohtainen ja ajaton, se kestää monta lukukertaa. Teoksessa on klassikon ainekset, sanoi Botnia-raadin puheenjohtaja Satu Koho Oulun pääkirjaston Pakkalan salissa pidetyssä palkintotilaisuudessa.

Susi ja ihminen – pedot yhteisillä apajilla

Susi ja ihminen saapuivat Suomen maaperälle yhtä aikaa 11 000 vuotta sitten yhteisen saaliseläimen – hirven – perässä. Vaikka saalistajat olivat keskenään kilpailijoita, ne elivät kuitenkin pitkään rinnakkain ilman kummempia konflikteja. Asiat muuttuivat kivikauden lopulla, 4500 vuotta sitten, kun suomalaiset alkoivat pitää karjaa:

Aluksi elukoita oli vain muutama hassu vuohi tai lehmänkanttura jossakin talossa. Muissa ei vielä sitäkään. Ja silti se oli suuri muutos ihmisen ja suden suhteissa. Käänne.

Matka metsästyksestä, kalastuksesta ja sienten, marjojen ja juurien keräilystä kokonaan maanviljelyyn kesti kaksituhatta vuotta ja enemmänkin, mutta sen myötä ihminen alkoi hahmottaa eläimet omikseen eikä vapaiksi sieluiksi, joiden kaatamista olisi pitänyt pyytää anteeksi peijaisilla ja muilla manöövereillä. Vuohista, lehmistä ja lampaista tuli kotieläimiä. Kun väki samalla lisääntyi, riista väheni, ja sudet alkoivat saalistaa kesyjä sorkkaeläimiä siinä missä hirviä ja peurojakin. Mitään eroa ne eivät niiden välillä nähneet. Sorkat kuin sorkat. Eläin kuin eläin. Ne näkivät vain ravintoa.

Näin syntyi luultavasti suomalainen susiviha. Karjanomistaja alkoi ajatella, että susi on jotain, mikä pitää aina tavattaessa tappaa.

Lastensurmien aikaan hirvi oli hävitetty liikametsästyksellä Suomesta lähes kokonaan, joten runsaasti ravintoa vaativat sudet joutuivat etsimään ruokaa metsän ulkopuolelta. Tapausten jälkeen susi hävitettiin lähes sukupuuttoon. Yleistä oli tappaa sudenpennut pesäänsä ja jättää aikuiset sudet henkiin, jotta uusia pentuja syntyisi – susista kun maksettiin tapporahaa.

Kirjoituskoneella toimittajamielestä kirjailijamieleen

Tikkanen voitti J. H. Erkon novellikilpailun vuonna 2008, sittemmin kaunokirjallinen kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle toimittajan päivätöiden myötä.

– Öisin ei pysty varastamaan aikaa kaunokirjallisuuden kirjoittamiseen, kun on pieni lapsikin, eikä henkistä tilaa ole niin että kaunokirjallinen kirjoittaminen voisi elää muun kirjoittamisen ohella. Päivämieli hallitsee myös illalla. Välillä olen miettinyt, että vaikkapa bussikuskin työ voisi olla siinä mielessä helpompi, Suomen Luonto -lehden toimittajana työskentelevä Tikkanen kertoo.

 Lauman kirjoittaminen oli mahdollista Nesslingin Säätiön apurahan turvin, vaikkakin apurahan saaminen syksyllä 2017 osui kinkkiseen ajankohtaan, sillä Tikkanen oli juuri jäämässä hoitovapaalle. Anopin avulla asia ratkaistiin siten, että puolet ajasta Tikkanen oli poikansa Pekon kanssa kotona ja puolet ajasta työskenteli Vallilan työhuoneella, jonka hän jakoi sarjakuvataiteilija Johanna Rojolan ja kahden muun taiteilijan kanssa.

Tikkanen kirjoitti Lauman ensimmäisen version mekaanisella kirjoituskoneella päästäkseen irti ”kaikkialle haarautuvasta toimittajan työskentelytavasta”. Hän työskenteli luku kerrallaan, eli teki ensin luvun taustatyöt ja kirjoitti sitten muistinsa varassa palaamatta tässä vaiheessa lähteisiin.

Tikkanen kertoo ajatuksensa ja keskittymisensä herpaantuvan helposti, minkä takia tietokone netteineen ja ponnahdusikkunoineen sopii huonosti uppoutumista vaativaan työskentelyyn.

Kirjoituskoneen käyttö auttoi syventymään tarinankerrontaan ja 1880-luvun tunnelmaan, jonka mukainen kieli on teoksessa tietoinen valinta. Lopuksi Tikkanen tarkisti lähteet ja merkitsi ne seuraavaan, tietokoneella kirjoitettuun versioon.

Työskentelytapa voi kuulostaa työläältä, mutta toisaalta kirjoittaja joutuu aina kirjoittamaan tekstinsä moneen kertaan.

– Esimerkiksi Mikko Rimminen on sanonut Kriittisen Korkeakoulun luennolla, että kirjoittaa noin kuuteen kertaan tekstinsä. Ja sehän näkyy Rimmisen viimeistellyssä tekstissä, Tikkanen sanoo.

Kaiken kaikkiaan kirjaprojekti vei noin kaksi vuotta, minkä aikana Tikkanen kävi myös pätkän päivätöissä.

Tikkanen kiittää Botnia-palkintoa monialaisuudesta. Hänen mukaansa tietokirjat, joissa lähteet on merkitty tekstiin, tulevat usein käsitellyiksi pelkän tietosisällön, eivät kaunokirjallisten ansioiden kautta. Ne siis tarjoillaan lukijoille tietona, ei kirjallisuutena.  

Tällä hetkellä päivätyö vie ajan, mutta uusia kirjaprojekteja on kuitenkin jo aluillaan. Tikkanen kiittää Botnia-palkinnon olevan myös summana merkittävä ja auttavan kirjoitustyössä. Seuraavan teoksen – joka tulee olemaan luultavasti romaani tai esseekokoelma – valmistuminen vaatisi kuitenkin töistä irtaantumisen ja työhuoneen, eli etenkin Helsingin hintatasolla käytännössä apurahan.

– Etenkään nyt korona-aikaan ei kirjoituskoneen hakkaaminen ole mahdollista kotona, kun koko perhe on siellä suurimman osan ajasta.

Oulun kirjailijaseuran puheenjohtaja Antti Leikas ja Botnia-raadin puheenjohtaja Satu Koho juonsivat palkintotilaisuuden. ”Haukiputaalainen kirjailija Jukka Tervo on sanonut, että taiteilijoiden tehtäväksi on jäänyt tehdä työtä faktoihin perustuen, sillä esimerkiksi poliitikot eivät niin välttämättä tee. Hyvin tehty taide ja kirjallisuus on rehellistä, ja tämän vuoden voittajateos on hyvä esimerkki juuri tästä”, Leikas kiitti.

Kieli ennen tarinaa

Tikkaselle kieli on kirjoittamisessa jopa tärkeämpää kuin itse tarina. Yksi Lauman monista kielen kerroksista on 1880-luvun kielen ohella Tikkasen oma äidinkieli, jolla Pulkkilasta kotoisin oleva kirjailija tarkoittaa nimenomaan pohjoispohjanmaalaista puheenpartta.

”Pohjoispohjanmaalaisen äidinkielen” voi nähdä ilmenevän kielen ja ilmausten rehevyydessä, eräänlaisessa maanläheisessä kursailemattomuudessa ja humoristisuudessa, kuten ”tie sonnalla” -ilmauksessa.

Lauman mukaansatempaava kieli, humoristinen mutta samaan aikaan faktoista painava kerronta ja ei-osoitteleva ote kaunokirjalliseen muotoon puetussa tietokirjassa tuo ilahduttavasti mieleen kerrontataituri Juha Hurmeen Finlandia-palkitun Niemen (Teos, 2017), vaikka molemmilla kirjailijoilla onkin selkeästi oma äänensä ja itselleen ominainen kerronnan tempo.

Helmi-maaliskuussa naaras tuli kiimaan ja tarjosi peräpäätään urokselle, joka nousi päälle ja tarttui kynsillään selkäkarvoista. Rytmikkäiden työntöjen aikana uroksen kalu paisui ja jäi naaraan sisälle kiinni, ja pitkän aikaa ne tanssahtelivat sillä lailla sisäkkäin, niin että lumeen jäi piirileikin jäljet. Kai ne kokivat jonkinlaisen henkisen yhtymisen siinä. Niiden parisuhde lujittui. Mutta kun se oli ohi ja koitti kevät ja kantoaika, ne huomasivat kaipaavansa enemmän omaa tilaa. Ne kulkivat taas omia reittejään. Haukun kantamalla ne pysyivät, mutta enää uros ei juossut koko ajan kuono kiinni naaraan peräpäässä vaan antoi sen touhuta mitä touhusi.

Puhetta susien parisuhteen lujittumisesta ei ehkä kannata ottaa pelkkänä sanailuna. Otan haastattelussa esiin susiparikäsitteen, jolla tiettävästi ainakin pohjoisessa on vanhastaan paheksuttu vihkimättömiä, ”synnissä eläviä” pariskuntia, ja Tikkanen valaisee asiaa:

– Susiparihan on oikein ydinperheen kuva! Ne ovat tosi uskollisia, vähän kuin laulujoutsenet. Siinä mielessä se tukee hyvin kristillisiä arvojakin, tai heteronormatiivista ihannetta. Tosin eläinmaailmassakin löytyy heteronormatiivisuudesta poikkeuksia.

Susi ja ihminen muistuttavat Tikkasen mukaan toisiaan esimerkiksi siten, että molemmat elävät tyypillisesti perhelaumoissa ja molemmat ovat huippupetoja, jotka tyypillisesti myös metsästävät laumana. Niinpä molemmat pitävät huolta laumansa jäsenistä ja pyrkivät turvaamaan erityisesti jälkeläistensä elämän.

Kaikki nisäkkäät ovat syntyneet riippuvaisiksi toisen yksilön nisistä, ja kaikilla on taipumus hätääntyä, kun joku joukosta katoaa. Kaikki nisäkkäät tuntevat himoa, iloa ja hoivan tunteita, mutta myös pelkoa, paniikkia ja surua, jos aihetta on. Tätä kaikkea koettiin Turun pohjoispuolella niissä perheissä, joista susi vei lapsia, ja tätä kaikkea koettiin myös Mynämäen pienessä susilaumassa, kun se keväällä 1880 lisääntyi ja kun Antti Karhunperä tappoi sen pennut.

Lyseoaikaan Jouni Tikkanen vietti paljon aikaa Oulun pääkirjastossa, ja piti jo silloin kirjaston sisätilojen arkkitehtuurista. Myöhemmällä iällä myös rakennuksen karumpi ulkoasu on alkanut miellyttää kirjailijan silmää.

Jouni Tikkanen

  • On kotoisin Pulkkilasta, asuu Helsingissä.
  • Perheeseen kuuluu Yliopisto-lehden toimittajana työskentelevä vaimo Virve Pohjanpalo, Pohjanpalon 17-vuotias poika Ukri ja pian viisivuotias poika Pekko.
  • Muutti peruskoulun jälkeen Ouluun opiskelemaan Oulun Lyseon lukioon ja kävi lukion jälkeen armeijan Sodankylässä. Lapista matka jatkui biologian opintoihin Helsingin yliopistoon.
  • Biologi ja Suomen Luonto -lehden toimittaja. Työskennellyt myös Helsingin Sanomien kuukausiliitteen kesätoimittajana ja Otavan kustannustoimittajana.
  • Voitti J. H. Erkon novellikilpailun vuonna 2008.
  • Esikoisteos Lauma voitti aiemmin tänä vuonna myös Lauri Jäntin tietokirjapalkinnon.
  • Suosii yleensä kotimaista kirjallisuutta, koska suomen kieli on itselle oleellinen ja käännöskirjallisuuden kieli jää usein latteaksi. Käännöskirjallisuudesta esimerkiksi Tarja Roinilan suomentamat Thomas Bernhardin kirjat, kuten Hakkuu (suom. 2007) kolahtavat.
  • Suosikkikirjailijoista Petri Tamminen on kulkenut pisimpään mukana. ”Vaikka Tamminen kirjoittaa periaatteessa samaa kirjaa koko ajan, sivustakatsojan, ujon miehen hahmo toistuu, mutta kieli on osuvaa ja tarkkaa, ja se on itselle tärkeää”, Tikkanen kuvaa.
  • Juha Seppälän Supermarket (1991) teki Tikkaseen vaikutuksen lukioikäisenä: ”Kun itse oli isätön poika kasvamassa maskuliinisuuteen, ja monet siihen liittyvät asiat näyttäytyivät typerinä, niin Seppälä ravisteli hyvin maskuliinisuutta ja käytti hauskaa kieltä.”
  • ”Verevämmästä kirjallisuudesta nousee Timo K. Mukka, huikaisevia teoksia, joissa ihmisen lihallisuus ja eläimellisyys kuvataan hienolla tavalla.”
Oulun kirjailijaseuran sivuille >