”Aiheuttakaa iloa, tuottakaa hämmennystä ja olkaa unohtumattomia”
6.12.2019
Kirjailijan työvuosi
12.12.2019

Botnia-voittaja 2019: Tommi Kinnunen ammentaa historiasta

Tommi Kinnusen Pintissä naisten
vahvuuksia ovat solidaarisuus ja
kyky pyytää apua. Miesten
jouduttua rintamalle naiset
opettelevat yhdessä kokeillen ja
toisiaan tukien lasitehtaan työt.
Miesten palattua naiset sysätään
taas syrjään ja palataan takaisin
vanhaan systeemiin, jota
leimaavat tiukat komentoketjut
ja ankara kilpailu. Kuva: Janne Leppäkoski.

Kuusamolaislähtöinen Tommi Kinnunen on historiaintoilija, jonka Botnia-palkittua romaania Pinttiä hallitsevat sotien jälkeinen jälleenrakennuskausi ja vahvat naiset. Samaa aikakautta kuvaa naisten näkökulmasta myös elokuussa 2020 julkaistava romaani Ei kertonut katuvansa.

Teksti: Maria Kurtti
Kuvat: Janne Leppäkoski

Julkaistu 21.10.2020

Julkaistu ensi kerran joulukuussa 2019, Stiiknafuulian printtinumerossa 31.

Tommi Kinnusen kolmas romaani Pintti (WSOY 2018) voitti lokakuussa Oulun kirjailijaseuran Botnia-kirjallisuuspalkinnon. Heti ilmestyttyään lämpimän vastaanoton saaneen teoksen miljöönä on sodanjälkeinen tehdaskylä, jossa jokaisen asukkaan elämä pyörii tavalla tai toisella lasitehtaan ympärillä. Pintti kertoo kolmen tehtaassa työskentelevän ja yhdessä asuvan sisaruksen tarinan. 

Sisarusparven esikoinen Jussi on epilepsiaa sairastava, ”tylsämielisenä” pidetty mies, joka kokee maailman herkemmin kuin muut. Helmi on vaikean menetyksen kokenut nainen, joka surussaan ei kykene olemaan lapselleen läsnä oleva äiti. Syyllisyyden piinaamana hän keskittää vähät voimansa siihen, mitä ei voi välttää edes sairas veli – työntekoon. Raili taas on oman tiensä pystypäinen kulkija, jossa leimahtaa herkästi sama viha, kuin vuosia aiemmin Amerikkaan häipyneessä, arvaamattomassa isässä.

Botnia-raati kuvasi perusteluissaan romaania seuraavasti: 

”Tommi Kinnunen kuvaa kolmannessa romaanissaan Pintti pientä yhteisöä tutulla taidolla. Ajankuvan Kinnunen hallitsee tälläkin kertaa varmasti. Romaanin tarina asettuu uomaansa siten, että se virtaa karahtamatta niihinkään kiviin, joita joku toinen kertoja ei kykenisi välttelemään. Lukija tuntee olevansa etuoikeutettu päästessään niin liki romaanin henkilöiden ajatuksia ja tunteita. Lukiessa tuntuu välillä, kuin seuraisi kaikkea sitä omin silmin, ja tässä onkin kirjailijan vaade: sinun pitää kokeman kaikki se, mitä kukin kuvatuista. Kinnusen kerronnan taidokkuus pakottaa joissakin kohdin laskemaan teoksen käsistä: on pysähdyttävä hetkeksi ja annettava pulssin tyyntyä. Toisessa kohdin sen tekee, koska on annettava juuri luetun kuin tuoksua ympärillä.”

Syksyisin jaettavan Botnian ehdokkaaksi hyväksytään mitä tahansa kirjallisuuden lajia edustavat teokset, jotka on julkaistu saman vuoden keväällä tai edellisen vuoden syksyllä. Linjauksella Oulun kirjailijaseura haluaa kamppailla kirjallisuuden lyhenevää elinkaarta ja kvartaalikustantamista vastaan. Lisäksi ehdokasteoksen tekijän on joko asuttava tai oltava kotoisin Pohjois-Pohjanmaalta.

– En oikeastaan vieläkään ymmärrä, että Botnia-voitto tuli. Tuntuu kummalliselta, ja jopa epäreilulta muita kohtaan, koska itse olen asunut jo niin kauan pois Kuusamosta, Kinnunen kertoo tunnelmistaan.

Tommi Kinnusen lapsuuden Kuusamossa sota oli vielä konkreettisesti nurkan takana muun muassa joen varsilla näkyvine korsuineen. Lapsuudesta juontaa myös kiinnostus Kinnusen silmää miellyttäviin jälleenrakennusajan taloihin.

Eikö vieläkään kirjailija?

Kinnunen muutti vuonna 1992 Kuusamosta Turkuun opiskelemaan suomen kieltä, ja jäi sille tielle. Kaipuu kotiseudulle on silti aina läsnä.

– Pohjoiseen on ikävä tälläkin hetkellä, kun Turussa on pimeää ja ankeaa. Ikävöin lunta. Etelässä ihmiset usein puhuu säälitellen, että kun siellä pohjoisessa on niin pimeää. Vastaan aina, ettei siellä ole ollenkaan niin pimeää, vaikka kaamos onkin!

Vaikka aikaisemmat romaanit Neljäntienristeys (2014) ja Lopotti (2016) saivat Pintin tapaan paljon kiitosta ja lisäksi muun muassa Finlandia-palkintoehdokkuudet, ei Kinnunen edelleenkään oikein osaa kutsua itseään kirjailijaksi.

 – Kyllä minä opettaja olen, se on se ammatti-identiteetti. Olen kuitenkin ollut opettaja jo yli 20 vuotta, ja kirjailija vasta viitisen vuotta. Mutta eiväthän ne toki toisiaan pois sulje.

Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajan työstä on myös hyötyä kirjailijan ammatissa. Kirjallisten valmiuksien lisäksi työ auttaa kehittämään ihmistuntemusta, mistä on apua uskottavien henkilöhahmojen luomisessa.

– Opettajana pohtii, miksi joku toimii, miten toimii. Opettajan on pakko ajatella oppilaastaan hyvää, ja hänen tehtävänään on huomata heidätkin, jotka eivät edes halua tulla nähdyiksi. Samoin henkilöhahmosta on tykättävä, oli hahmo millainen tahansa.

Pintissä kylän elämä järjestyy lasitehtaan ja sen omistavan kartanon sanelemaan malliin. Sodan jälkeen asiat alkavat kuitenkin muuttua, ja vanhan on lopulta väistyttävä uuden tieltä.

Ei enää koskelan jusseja

Pintissä tehdas ja sen luomat selkeät hierarkiat tuovat yhteisön jäsenille toisaalta turvaa, toisaalta kahlitsevat. Jussia kierrätetään vähäpätöisissä töissä ympäri tehdasta, samoin naiset kelpaavat vain huonommin palkattuihin ”naisille sopiviin töihin”. Toisin oli sota-aikana, joka romaanin henkilöillä on vielä tuoreessa muistissa.

”Historiafriikiksi” tunnustautuvaa Kinnusta kiehtoo sotien jälkeinen jälleenrakennuskausi, jossa vanha maailma on murtunut ja uusi alkamassa, eikä kukaan vielä tiedä, mitä siitä tulee. Talvi- ja jatkosodan kuuden vuoden mittainen poikkeusaika salli naisten tehdä sellaisia asioita ja töitä, jotka aiemmin olivat sallittuja vain miehille. Kun miehet palasivat sodasta, joutuivat naiset taas syrjään.

Kukaan ei uskaltanut sanoa ääneen, että miesten tuloon rintamalta sekoittui riemun lisäksi myös pettymys, sillä he olivat palatessaan ottaneet takaisin sen, mitä naiset saivat kutsua hetken omakseen. Naiset saattoivat vain tehtaan ohi kävellessään haistella kuuman lasihiekan tuoksua ja seurata hytin ovilta, kuinka kerran sisällä asunut ilo paloi lasiuunien tulessa ja katosi piipun kautta taivaalle. Kaksi kertaa naiset olivat ottaneet paikan miesten rinnalla. Aina vaarojen vuosina he olivat pukeneet ylleen housut ja tarttuneet aseisiin tai lasipilleihin. Kaksi kertaa heidät oli ajettu pois, moitittu oman, luonnollisen paikkansa hylkäämisestä. Sellaista Raili ei jaksanut. Miesten palattua hän lähti Helsinkiin, kuten kaikki kylällä tietävät.

Raili ei tahdo sopia hänelle osoitettuun lokeroon, vaan haluaa ottaa elämänsä ohjat omiin käsiinsä. Tapahtuu kuitenkin jotakin, joka saa hänet palaamaan tukahduttavalta tuntuneeseen, mutta silti tuttuun ja turvalliseen kotikylään. Menneisyyttään hän ei silti ala häpeämään, vaikka siitä kylällä kuinka supistaan.

Naiset nousevat keskiöön myös Kinnusen seuraavassa, elokuussa ilmestyvässä vaellusromaanissa Ei kertonut katuvansa. Teoksessa viisi saksalaisten mukana lähtenyttä suomalaisnaista palaa toisen maailmansodan loputtua ja Saksan antauduttua Norjasta takaisin kotimaahan halki poltetun Lapin.

– Naisten tarinat kiinnostavat minua, sillä miesten tarinat, kuten Täällä Pohjantähden alla -trilogian Jussi Koskelan tarina, on kerrottu jo miljoonaan kertaan.

Kirjailijan suvussa on myös aina ollut vahvoja naisia. Neljäntienristeyksen kylmähermoinen kätilö Maria on saanut innoituksensa Kinnusen 1870-luvulla syntyneestä isoisoäidistä Hanna Aaltosesta, josta Kinnusen lapsuudenkodissa asunut mummo kertoi tulevalle kirjailijalle tarinoita. Mummon kertoman mukaan kätilöstä kehkeytyi niin taitava, että jopa Amerikkaan lähteneitä naisia palasi luotettavan lapsenpäästäjän houkuttelemina Suomeen synnyttämään.

Pintin sisaruksetkin alkoivat hahmottua vanhasta tositarinasta, jonka Kinnunen kuuli Laitilassa mökkinaapuriltaan. Naapuri kertoi viisitoistalapsisesta perheestä, jonka isä katosi Amerikkaan ja äiti jäi ”elävän leskeksi”. Sisarusparvesta kaksi siskoa ja yksi veli jäivät lopulta asumaan yhdessä kotitaloon. Kinnusen puoliso taas on kotoisin Nuutajärveltä, jossa aikoinaan toiminut lasitehdas innoitti kirjailijaa.

Lasi on Pintissä läsnä paitsi konkreettisena tehtaan tuotteena myös ihmisen symbolina. Pintti tarkoittaa valmiiksi lasituotteeksi kelpaamatonta, virheellistä jätelasia, joka murskataan palasiksi ja kipataan maahan. Pieni määrä pinttimursketta tarvitaan kuitenkin aina myös uuden lasin raaka-aineeksi, jolloin hienoinkin kristalli sisältää aina määränsä jotakin rikkonaista.

Railikin oli hetken tarkastajana, mutta siitä ei tullut mitään. Huonot lasit piti särkeä kappaleiksi, ettei kukaan niitä keräisi ja myisi salaa kehnoa laatua eteepäin, mutta hän ei hennonnut hajottaa sellaisia vaaseja, joissa oli särö vain yläosassa. Kaunis on kaunista vaikka vähän rikkinäisenäkin. Se, että yksi kohta vuotaa, ei tarkoita että esine olisi täysin epäkelpo. Hän toivoi, että joku noukkisi maljakot pinttikuormasta ennen kuin ne kipataan kylän notkokohtiin. Kai niihin joku olisi voinut kukkia asetella.

Tommi Kinnusen Pintissä naisten vahvuuksia ovat solidaarisuus ja kyky pyytää apua. Miesten jouduttua rintamalle naiset opettelevat yhdessä kokeillen ja toisiaan tukien lasitehtaan työt. Miesten palattua naiset sysätään taas syrjään ja palataan takaisin vanhaan systeemiin, jota leimaavat tiukat komentoketjut ja ankara kilpailu.

Tommi Kinnunen

  • On kotoisin Kuusamosta, asuu Turussa.
  • Perheeseen kuuluu puoliso ja 6-vuotias lapsi.
  • Työskentelee päivätöikseen äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana, kirjoittaa viikonloppuöisin.
  • Esikoisromaani Neljäntienristeys (WSOY 2014) ja Lopotti (WSOY 2016) saivat molemmat runsaasti kiitosta ja olivat ehdolla muun muassa Finlandia-palkinnon saajiksi. Neljäntienristeys voitti vuonna 2015 Vuoden kirja -palkinnon sekä Nuori Aleksis -palkinnon. Samana vuonna Kinnuselle myönnettiin myös Kiitos kirjasta -tunnustuspalkinto. Molemmat teokset ovat ilmestyneet useilla eri kielillä.
  • Neljäs romaani Ei kertonut katuvansa julkaistaan elokuussa 2020 WSOY:n kustantamana.
  • Tekeillä on myös kertomussarja, jonka keskiössä on Kinnusen ja tämän puolison remontoima, 1800-luvulta peräisin oleva kotitalo. Kertomuksissa kuvataan talossa eri aikoina asuneita ihmisiä.

Oulun kirjailijaseuran sivuille >