Botnia-voittaja 2019: Tommi Kinnunen ammentaa historiasta
9.12.2019
Tosielämän tarinoista ajankohtaisiksi dekkareiksi
14.12.2019

Kirjailijan työvuosi

Kirjailijan työpäivä on tullut iltaan. Kuva: Kari Kovalainen.

Kun kerron olevani kirjailija, moni kysyy, eikö ole yksinäistä ja puuduttavaa kököttää viikkokaudet työhuoneessa näyttöpäätteen äärellä. Ärisen partaani, että semmoistahan se on.

Teksti ja kuvat: Kari Kovalainen

Julkaistu 21.10.2020

Julkaistu ensi kerran joulukuussa 2019, Stiiknafuulian printtinumerossa 31.

Yritän nyt löytää tästä tylsästä naputtelusta jotain vivahteita – jotain, joka saisi ihmiset ymmärtämään, että ei tässä nyt välttämättä kokonaan hukkaan heitä elämäänsä.

Kirjojeni tarinat sijoittuvat lähes täysin erämaisiin luonnonympäristöihin. Joten kirjoittaakseni uskottavasti erämaasta, sen eläimistä, kasveista, säistä, maisemista, tapahtumista ja kokemuksista, on minun toisinaan myös kurkattava ulos kirjailijan kammiostani.

Aloitetaan vuoden takaisesta sydäntalvesta… Niin, ei tässä ole varaa olla hankkimatta luontokokemuksia ja kirjoittamisen ainesta edes kaamoksen paukkupakkasilla. Siis eräromut takalunkkaan ja sukset sekä teltta-ahkio auton katolle.

Kurvailin Pohjois-Ruotsiin, jossa levittäytyvät Fennoskandian laajimmat ja villeimmät kairat. Ja kohde oli metso, erämetsän sielu. Nyt nuo surupukuiset mustat kalstaanit kyyhöttivät lumikiepeissään hangen alla, mistä nousivat päivähämärässä petäjien latvoihin havunsyöntiin. Punnersin kaksi viikkoa liki metrisessä uppolumessa, nukuin ahkioteltassa revontulten loimussa ja sain yhden epäterävän valokuvan kahdesta hakolinnusta.

Kirjailijan työpäivä on tullut iltaan.

Toisella retkiviikolla alkoi vastuksiakin löytyä, mistä kirjailijaminä aina riemastuu. Ahkion aisa katkesi, sairastuin kuumetautiin ja värjöttelin parta jääpuikoilla neljänkympin pakkasessa, niin että nenästä ja sormenpäistä irtosi myöhemmin nahka riekaleina. Mahtavaa! Kunhan sormet paranivat, paukutin pätkän sellaista tekstiä, jossa oli elämisen makua ja luonnon ankaruus tuntui kuin luita myöten raajittu avohaava.

Kevättalvella hiihtelin Kölivuorilla ja etsin naaleja. Hortoilin rinteillä makaavien pilvien, hangen ja lumisateiden muodostamassa valkeassa maitokiulussa päiväkausia näkemättä muuta kuin suksieni kärjet. Ulvova myrsky nosti hiihtäessä suksisauvat väkisin vaakasuoraan, viskoi minua nurin ja uhkasi repiä retkiteltan riekaleiksi.

Kun säät selkenivät, mulahdin tunturijärven rannalla lenteleviä kiirunoita kuvatessani virtauksen heikentämän jään läpi. Pelastauduin taakse päin heittäytymällä kantavalle jäälle.

Yölläkin täytyy taltioida luonnontunnelmia: revontulet loimuavat erämaan taivaalla.

Vaatteita teltassa kuivatessa tenttua läiskähti niin, että retkikeittimen lisäksi puoli teltanlattiaa roihahti liekkeihin. Henki oli siis katkolla pari kertaa, kun yksikin kuolemanraapaisu lasketaan eräretkien aateliin. Naalista näin jäljet.

Jossain välissä taisin kirjoittaakin jotain.

Keväällä ja alkukesästä vaeltelin viisi viikkoa tarunhohtoisen Ruijan tuntureilla. Allit vaikersivat tunturilammilla, vesipääskyt kylpivät rantakivillä alle metrin päässä minusta, kapustarinnat soittivat nummilla haikeita huilujaan, hanhet ronkattivat, kaakkurit huutaa rouhasivat. Nostelin lammista villisti potkivia punamahaisia rautuja. Iltaisin raaputin lyijykynällä vihkoon muistiinpanoja; tapahtumia, luonnonkuvauksia, ideoita työn alla olevaan romaaniin ja lehtijuttuihin.

Ketut ja muut kairan eläimet ovat luontokirjailijan seurana.

Kesän romusin kalassa Kainuun ja Koillismaan järvillä ja jokivarsilla.

Loppukesästä kurkistin ainakin kerran työhuoneeseen.

Syksyn vaeltelin pitkin Utsjoen skaideja. Jahtasin kamerallani tunturikihuja ja riekkoja. Tutustuin villiin naaraskettuun, joka vieraili telttaleirissä syömässä vähiä eväitäni joka yö reilun viikon ajan. Istuimme ketun kanssa vierekkäin tunturiylängön yössä, ja ajattelin, että on tämä kirjailijan arki yhtä helvettiä.

Loppusyksyn näppäimistö rätisi kuin rankkasade teltan kattoon.

Alkutalvella nuohosin pyyntihommissa Pohjois-Ruotsin erämaissa. Taimenenliha tirisi pannussa nuotiolla, kynttiläkuusten katveessa. Pari koppeloa roikkui ikihongan pankkaoksassa. Muurahaismättääseen kaivetusta pesäluolasta hereille häiritsemäni karhu örähteli korvessa ja veti vainua että ilma vihelsi sieraimissa. Ja kynä suhisi vihkon sivuilla kuin erämaan tuuli.

Kirjailijan talvista työmaata.

Kohta aloittelen taas uutta työvuotta. En tiedä, mitä se tuo tullessaan, mutta varmaan tätä samaa vanhaa, puuduttavaa rutiinia. Kestettävä on, kun on tälle (tiettömälle) tielle lähtenyt.

Mutta nyt kone kiinni, aamulla on aikainen herätys. Kävin juuri viemässä sukset ja ahkion auton katolle…

Kari Kovalainen on ylikiiminkiläinen kirjailija, jonka romaanien ja novellien miljöönä on usein erämainen luonto.

Oulun kirjailijaseuran sivuille >