Reportaasi: Kirjoituksia Pariisista osa 2
5.12.2018
Reportaasi: Reykjavíkin syksyn sadepisarat
5.12.2019

Paulowin rukkaset naulassa?

Kuva: Maria Kurtti

Lämpimässä elokuun perjantai-illassa Jumprun patiolla kuhisee. Tunnistan väkijoukosta rikoskirjailija Ari Paulowin, ja siirrymme puheensorinasta rauhallisempaan pöytään. Ennen haastattelua on kuitenkin saatava kostuketta edellisen päivän Taiteiden yön kuivattamaan kurkkuun. Paulowin auringossa sädehtivä Gin Tonic näyttää houkuttelevalta, joten vissyn sijaan päädyn itsekin hiukkasen väkevämpään, mutta maltilliseen huurteiseen. Onhan tässä sentään vielä kesää jäljellä.

Teksti ja kuvat: Maria Kurtti

Julkaistu 21.10.2020

Julkaistu ensi kerran syyskuussa 2019, Stiiknafuulian printtinumerossa 30.

Heti kärkeen selviää, ettei Paulowin kesä ole sujunut aivan näin leppoisissa tunnelmissa. Kesäkuussa ilmestynyt, kahdestoista Hackman-rikosromaani Väärintekijät syntyi työllä ja tuskalla.

– Yleensä, kun sen viimeisen pisteen on lyönyt, on päässyt helpotuksen huokaus. Nyt ei. Vaikka kirja oli valmis, saatoin pompata viideltä aamulla ylös, että nyt pitää kirjoittaa, Paulow kertoo.

Romaani valmistui vuoden myöhässä, ja kaikkiaan sen kirjoittamiseen kului kaksi vuotta. Se ei sinänsä kuulosta paljolta, mutta Paulowin tavalliseen tahtiin verrattuna aikaa kului kuitenkin kaksinkertainen määrä.

– Mietin siinä välissä kolme kuukautta ihan tosissani, että lopetanko kokonaan kirjoittamisen, Paulow paljastaa. Kirjoitusprosessi oli niin raskas, että välillä tuntui, että luovutan. Siinä oli perhedraamaa ja kaikkea.

Kirjan kirjoittamisen vaativuus suhteessa siitä saatavaan palkkioon ja jatkuvasti hiipuva kirjamyynti ovat heikentäneet Paulowin motivaatiota. 

– Helsingin Sanomissa oli vasta, että kirjojen myynti on taas laskenut. Yleensäkin lukeminen vähenee, vain kännykkä kiinnostaa.

Paulow kertoo, etteivät monet aiemmin himolukijoina tunnetut kaveritkaan enää lue, koska ei muka ole aikaa. Väite ihmetyttää kirjailijaa, tosin niin ihmetyttää myös oman avovaimon suunnaton reippaus – tämä kun ehtii kirjailijan mukaan päivätöiden ja kotitöiden lisäksi lukemaan monta kirjaa viikossa ja vieläpä kuntoilemaan päivittäin.

– Kirjoja ei kovin kauan ole edes ollut tavallisen kansan saatavilla, kun niitä alettiin painamaan kansankielisinä vasta 1900-luvun alussa. Olen miettinyt, että jäikö tämä vain satavuotiseksi tämä kirjojen kausi? Sekin masentaa.

Työstä tekee vaativan myös kirjailijan itselleen asettamat tiukat vaatimukset – tarinan ja henkilöhahmojen on oltava hyvät, loppuhuipennuksen yllättävä ja kielen erinomaista. Koko päivä saattaa kulua yhtä neljän kappaleen virkettä hioessa, Paulow kertoo.

Erilainen Hackman-romaani

Uusin teos toi myös uudenlaisia paineita, koska tyyli poikkeaa aiemmista Hackmaneista. 

– Pelkäsin palautetta, koska teos on ensinnäkin niin pitkä, 500-sivuinen. Se on osittain psykologinen, osittain toiminnallinen. Siinä on vähemmän äksöniä kuin aiemmissa ja paljon dialogia.

Rikoskirjailija Ari Paulow on kulkenut kapakoissa 16-vuotiaasta asti. Siksi 24 vuotta itsekin kapakoitsijana toiminut Paulow on ollut hanakka kysymään papereita. “Mutta nykynuorethan osaa käyttäytyä, ei ne ryyppää ja rällää niin kuin tehtiin aiemmin. Tytär ja tyttären lyseokaverit on niin fiksuja, tietävät jo nuorena mihin tähtäävät. Itse en tiedä vieläkään, miksi haluan isona tulla”. Kuva: Maria Kurtti.

Kirjailija kertoo dialogin vievän tarinaa hyvin eteenpäin ja olevan lisäksi hauskaakin. Huumori onkin alamaailmassa liikkuvien, rankkojen aiheiden lisäksi Paulowin romaaneille tunnusomaista. 

– Entinen tyttöystävä tapettiin aikoinaan, ja se oli kauhean surullista. Siitä lähti kuitenkin ajatus, voisiko kirjan kirjoittaa humoristisesti niin vaikeasta aiheesta. Sitten mietin Väinö Linnan Tuntematonta sotilasta, jossa kerrotaan mitä raskaimmasta aiheesta huumorin avulla, se on siinä se kantava voima. Ajattelin, että kyllä voi. Huumorihan on ylipäätäänkin selviytymiskeino, Paulow miettii. 

Paulow kertoo kustantajansa pelänneen, mitä kirjailijan monet naislukijat pitävät uutukaisen melkoisen raa’asta tarinasta. Kirjailijan ja kustantajan onneksi lukijoiden palaute on kuitenkin ollut positiivista, myös naisten. Moni on jopa sanonut, että tuore, kirjailijan Nordic Noir -tyyppiseksi kuvaama romaani on Paulowin paras.

– Paras palaute on, kun joku tulee sanomaan, että on viime yönä lukenut koko kirjan. Siitä tulee semmoinen olo, että ei se ihan huono voi olla. 

Tiukka ei perseen nuolemiselle

Paulow kertoo kirjoittavansa dekkareita, koska niissä voi kirjoittaa ihmisistä ääritilanteissa, joissa kukaan ei toivoisi joutuvansa olemaan, mutta moni silti joutuu. Toinen syy on se, että hän pitää romaaneista, joissa on selkeä draaman kaari. “Haahuilu” ei häneen kolahda. 

Hän haluaa kertoa tarinoita paremmin kuin kukaan muu. hän kokee olevansa ennen kaikkea, tarinankertoja, kuten “entisajan ukot nuotiolla”.

– Vaikkapa tukkijätkillä, niillä oli aina yksi tarinankertoja joukossa. Niin kuin Nätti-Jussi, Paulow kuvaa.

Vanhat ajat ja tavat kiehtovat Paulowia muutenkin.

–  Monesti kollegat on suuttuneet, kun olen sanonut, että arvostan entisajan ”oikeita kirjailijoita”, jotka kirjoittivat kirjoituskoneella. Jos tuli virhe, sivu rytistettiin roskikseen ja kirjoitettiin uusiksi. Silti ne kirjoittivat kirjan vuodessa, kuten nytkin. Ja Waltari tahkosi Sinuhen kolmessa kuukaudessa! 

– Waltarihan alkoi aina juomaan, kun sai kirjan valmiiksi. Vaimo ei siitä tykännyt, niin se meni hotelliin ja nollasi päänsä ryyppäämällä kunnolla. Ja sitten meni vähäksi aikaa lataukseen, intoutuu kirjailija muistelemaan.

Paulow muistelee myös kerrallisia Helsingin kirjamessuja, jossa häneltä, Jarkko Sipilältä ja Reijo Mäeltä kysyttiin, onko heillä mitään yhteistä. Vastaus oli, että jokainen kirjoittaa sellaista, mitä haluaa itse lukea. Ricky Nelsonin Garden Party -kappaleen sanat toimivat hyvänä ohjenuorana: ”You see, ya can’t please everyone, so ya got to please yourself”.

– 11-vuotiaana kokeilemani skandinaavinen, brittiläinen ja suomalainen dekkarikirjallisuus ei yksikään kolahtanut. Päätin, että alan itse kirjoittamaan mieleistä.

Viihdyttämisen lisäksi Paulow haluaa ottaa kantaa yhteiskunnallisiin asioihin. Esimerkiksi kirjailijan aiemmat maahanmuuttokriittisiksi koetut puheenvuorot ovat jakaneet mielipiteitä. Paulow kertoo, että myös tuoreessa teoksessa otetaan kantaa yhteiskunnalliseen ja ajankohtaiseen aiheeseen  – Oulun raiskausrikosvyyhtiin.

Romaanissa maahanmuuttajatyttö Aisha lukee lehdestä Oulun rikoksista ja vihastuu, koska rikolliset pilaavat kaikkien maahanmuuttajien maineen. Paulow kertoo myös hyvän ystävänsä, ravintola Istanbul Orientalin omistajan Bahri Karagümüsin olleen suunnattoman vihainen Oulussa sattuneista, alaikäisiin tyttöihin kohdistuneista raiskauksista.

– Bahri on omalla käyttäytymisellään ja sopeutumisellaan ostanut paikan oululaisten sydämistä, kirjailija kehuu.

Marja-Liisa ja Jorma Teppo kuuluvat Paulowin uskolliseen lukijakuntaan. Kirjailijan petosteemaa toistavissa rikosromaaneissa Teppoja kiehtovat paikkakunnan kuvaus, juonen sujuva eteneminen ja yllätyksellisyys. Paulow avaa pariskunnalle kirjoitusmetodiaan: “Valitsen ensin rikokset, sitten teen henkilögallerian, suunnittelen luku luvulta miten tarina etenee ja printtaan koneen viereen juonikaavion. Sitten alan kirjoittaa.” Kuva: Maria Kurtti.

Aiheiden lisäksi myös kerrontatyyli voi jakaa lukijoiden mielipiteitä. Paulow kertoo, kuinka jotkut kyselivät kirjailijan aiempia minä-kerrontaa hyödyntäviä romaaneja luettuaan, miksei kirjailija kerro mitään siitä, mitä itse rikolliset miettivät.

– Heitin, että ei sitä tosielämässäkään, kun tuolla Kino-grillillä joutuu nyrkkitappeluun, paljoa mietitä että mitähän sen vastapuolen päässä mahtaa liikkua, vaan siinä lyödään menemään, Paulow virnistää.

– Osa tykkäsi siitä minäkertojasta enemmän, osa nykyisestä kaikkitietävästä. Ei voi kirjoittaa niin, että miettii, että kirjan pitäisi kelvata kaikille, niin 50-vuotiaalle naiselle kuin 20-vuotiaalle miehelle. Ei voi alkaa nuolla kenenkään persettä, Paulow toteaa.

Perhe, kirjoittaminen ja Oulu

Useat Paulowin romaaneista sijoittuvat ainakin osittain Ouluun, Väärintekijät kokonaan. Hän haluaa tuoda kirjoissaan esille Oulua ja sen historiaa – esimerkiksi edellisessä romaanissa Taisteluhaukassa (2017) kerrotaan Jumprusta, joka on toiminut aikoinaan sotilaskasarmina ja köyhäintalona. 1700-luvulla rakennetussa talossa kuulemma myös kummittelee.

Kotiseudun lisäksi perhe on Paulowille tärkeä. Tällä hetkellä Hollannista opiskelupaikan saaneen tyttären pesästä lentäminen huolestuttaa isää.

– Jännittää ja kauhistuttaa tyttären muuttaminen kotoa ja vielä ulkomaille, vaikka onkin jo 19-vuotias. Kun kyseessä on tyttölapsi, niin se on vielä vaikeampi paikka. Jos olisi poika, olisin varmaan jo kaksi vuotta sitten heittänyt kotoa niska-perse-otteella.

Paulow miettiin edelleen, työlään teoksen valmistuttua, josko lopettaisi kirjoittamisen kokonaan. Mutta mitä sitä tekisi sitten, jos ei enää kirjoittaisi? Sitä hän on miettinyt koko kesän. 

– Kirjoitusrutiini on sellainen, että hörppään aamulla kahvit ja kirjoitan kunnes muut tulee kotiin. Nyt olen ollut viikon yksin, kun avovaimo ja tytär ovat Hollannissa. On ollut kova paikka olla yksin, kun on niin tyhjän oloinen koti. Olen vaan siivonnut koko ajan, pessyt vaatteetkin kahteen kertaan.

Tulossa oleva Bazar-kustantamon hanke, jossa kaikki Hackman-romaanit julkaistaan äänikirjoina, piristää kirjailijaa. Ehkä äänikirjoissa onkin kirjallisuuden toivo?

– Bazarista sanottiin, että äänikirjat pelastavat kustantamon, Paulow kertoo katse kirkastuen.

Myös uskollisten lukijoiden palaute kannustaa kirjailijaa. Pöydän viereen tupsahtavat  Jorma ja Marja-Liisa Teppo kertovat lukeneensa Paulowin kirjoja “pienen ikänsä”, ja kysyvät, josko saisivat liittyä seuraan. Paulow antaa luvan ja ryhtyy porinoille. 

Kun vieläpä kirjailijan kustantaja jaksaa soittaa vähintään kerran kuussa ja kysyä, “joko Remington laulaa”, niin ehkäpä toivoa uuden Hackman-romaanin syntymisestä sittenkin vielä on.

Oulun kirjailijaseuran sivuille >