Reportaasi: Kirjoituksia Pariisista osa 2

Teksti ja kuvat: Pirjo Suvilehto

Julkaistu 21.10.2020

Artikkeli on julkaistu ensi kerran joulukuussa 2018, Stiiknafuulian printtinumerossa 27.

Maanantai 2.7. 2018 Pariisi

Hyvin nukutun yön jälkeen herään kahdeksalta (elän siis edelleen Suomen aikaa) eli seitsemältä. Ikkunastani näkyy kattoreunuksen suojissa pesivän kaupunkipulun pesä. Se on niin Edith Piafin Pariisia. Pulusta näkyy vain pyrstöä.

Hotellin alakerran isäntä Hotel BNF:ssä on ystävällinen ja rento. Vaihdettuamme kuulumiset katoan oviaukosta kadulle (minulla on oma avain sekä ulko-oveen että huoneeseeni, olen nyt tämän paikan asukas). Lähden kävelemään kohti osoitetta  Jussie 4 ja Sorbonnen yliopiston tiedekuntaa Faculté des Sciences et Ingénierie. Jotenkin löydän varmasti luentosaliin Amphi 34 A, vaikka kaikki onkin uutta ja kokoluokaltaan suurta. Kierrän Mitterrandin kirjaston ja kävelen joen viertä, sen reitin osaan. Kello 9.45 kolkuttelen ohi mennessäni Ranskan Instituutin ulko-ovea. Joku muukin jonottaa sisään, mutta ovet pysyvät vielä kiinni. Olisin piipahtanut juttusilla, mutta ovet avataan vasta kello 10. En nyt malta odottaa viittätoista minuuttia, joten jatkan matkaani, käyn paikassa ehkä joku toinen kerta.

Olen hyvissä ajoin Notre Damen katedraalilla ja sen puistossa, tarkoituksella, ennen pahimpia auringonpaahteita. On helpompaa liikkua aamupäivästä. Yön jäljiltä Pariisi on sotkuisempi. Roskikset valuvat yli, on tölkkejä, pulloja, paperia. Illan ja yön hämärissä Seinen varsi viheriöineen on piknikpaikkana suosittu, ja ihmettelen, missä kaikki käyvät tarpeillaan. Mitenköhän puhdasta joen vesi on? Kaduilla suihkutellaan asfaltteja. Seinen varren vihreät pikkukojut ovat vielä suljettuina. Les bouquinistes eli bukinistit myyvät tarkasti määritellyin myyntiartikkelein vanhoja (ja uusia) kirjoja, julisteita, sarjakuvia, avaimenperiä ja muuta Pariisin tuliaista, ja tiedän tulevani näille kojuille illemmalla.

Tämä on nyt kahden vuoden sisään kolmas reissuni Pariisissa, joka näyttää itsestään uusia puolia. Tuntuu hyvältä, ja nyt on omaa aikaa. Ympäristön äänimaailma on runsas ja visuaalisesti jotenkin lainehtiva: kuuluu pulujen omituista uninaa, on tolkuttomasti työliikennettä, henkilöautoja, mopoilijoita ja pyöräilijöitä, jotka liikkuvat ruuhkissa mallillaan – on kaupunki, joka on lähdössä lomille heinäkuun alussa. Turistit jäävät.

Lopetamme ensimmäisen päivän ohjelman kello 19.30 ja siirrymme cocktail-tapaamiseen yliopiston henkilökunnan tiloihin. Tarjoilupöydille on aseteltu sellaisia suola- ja makeapaloja ja samppanjapulloja jäissä, etten eläissäni ole sellaista näkymää nähnyt. Pitkän työpäivän jälkeen nämä maistuvat meille hyvin ja kylmä, virkistävä samppanja avaa kielenkantoja. Pienessä huoneessa seisomme, me eri maista saapuneet humanistit, vieretysten, ja puhumme vuolaasti. On kuuma, ja henki on hyvä.

Kiertelen katuja, ostan valmiiksi pikku tuliaisia kotiin viemisiksi. On kevyttä sadetta, tuulahtelee, istun Seinen ylittävän sillan, Pont Neufin, penkillä. Lepuutan jalkojani heinäkuun alun helteessä myös Notre Damen katedraalia sivuavan puiston penkillä, syön banaania, rauhoitun, nautin olostani. Olen jonkin uuden äärellä tällä kansainvälisen tutkimuskentän alueella, kukapa olisi uskonut muutama vuosikymmen takaperin. Vuoden 1982 vierailusta Pariisissa on vierähtänyt aikaa, ja maalaaminen on vaihtunut kirjoittamiseksi, kirjoittaminen saanut uuden ulottuvuuden akateemisesta tutkimuksesta. Kaikenlaista liikkuu mielessäni.

Jussien osoitteessa Sorbonnen yliopisto osoittautuu valtavaksi rakennuskompleksiksi, jonka keskellä on viheriö. Tapaan konferenssin järjestäjät Ampfi-salissa, johon muutamat osallistujat ovat jo asettuneet. Juttelen Vanessan kanssa, hän opettaa ranskan kieltä ja on tullut osallistumaan konferenssiin Brasiliasta. Salissa on miellyttävän viileää. Jyrkästi alaspäin viettävä katsomo on sen verran hämärä, että seinälle heijastetut diat näkyvät hyvin. 

”Humanities and science have emerged here in Paris”, sanoo Pauline tervetulopuheessaan. Avausluennolla kuulemme maalauksista ja runoudesta tutkimusmatkana, siitä miten taiteilija tutkii tarkoin valoa, kun hän maalaa lampaat vuorenhuipulle, tai liikkeen, kun se kulkee veden pyörteissä. Taiteilijat ja runoilijat tekevät jatkuvia havaintoja ja pyrkivät näin saamaan tarttumapintaa aiheeseensa. Taiteilija tutkii, millainen on lampaan temperamentti, sen kontakti toisiin lampaisiin, ja tämän öljyvärimaalaaja tekee tutkimalla myös psykologiaa taiteen keinoin – tunkeutumalla eläimen mieleen.

Plenary-luennon keskeinen anti itselleni on humanismin ja tieteen yhdistäminen. Puhutaanhan pääosin taiteesta eikä niinkään teoriasta. On esimerkiksi taulu, jossa on varjo. Sitä ei tutkita varjon teoriaan paneutumalla, vaan optisena näkynä, kokemuksena. Itse teen tätä myös lastenkirjailijana, sillä vaikka kirjoitan fiktiivisen tarinan, haluan sen faktojen osalta olevan totta. Esimerkiksi leikillisissä, koirahaaveista ja niiden toteutumisesta kertovissa kirjoissa Anni ja loistokoirat (Wsoy 2012) ja Anni ja ihana pentu (Wsoy 2014) faktatiedot pitävät paikkansa. 

Olen saanut kiinni ajatuksista, miten tutkia taiteita, kirjallisuutta, kirjailijoita, maalareita, maalausten taustoja, kirjailijoiden kanssasuhteita. Kirjoitan muistivihkooni pääpuhujan ajatuksen: ”Whose science and whose humanities are we thinking and writing about?” Kirjoitamme pääosin länsimaisesta näkövinkkelistä, ja koloniaalinen kulma jää puuttumaan. Ajattelen meille tyypillistä karttanäkymää maapallostamme. Sekin esitetään kuvana tietystä perspektiivistä, siten, että löydämme nopeasti oman länsimaisen näkymämme. Tarvitsemme globaalia yhteistyötä yhä kaukaisempiin maailmankolkkiin ja kaukaisempiin oppialoihin. 

Yksi konferenssin osallistujista esittää kysymyksen: voiko meillä olla tiedettä, joka selittäisi, mitä taiteilija tai runoilija pyrkii tavoittamaan työssään ja sen kautta ilmaisemaan jotain.

Lopetamme ensimmäisen päivän ohjelman kello 19.30 ja siirrymme cocktail-tapaamiseen yliopiston henkilökunnan tiloihin. Tarjoilupöydille on aseteltu sellaisia suola- ja makeapaloja ja samppanjapulloja jäissä, etten eläissäni ole sellaista näkymää nähnyt. Pitkän työpäivän jälkeen nämä maistuvat meille hyvin ja kylmä, virkistävä samppanja avaa kielenkantoja. Pienessä huoneessa seisomme, me eri maista saapuneet humanistit, vieretysten, ja puhumme vuolaasti. On kuuma, ja henki on hyvä.

Ti 3.7.2018 kello 5.00

Herään liian aikaisin, eikä uni enää tule. Illalla ehdin nähdä hämärämpää Pariisia omasta vuoteestani, ja aamulla viideltä näen taas pulun kattosyvennyksessä, nukkumassa. Alan käydä läpi omaa esitystäni. Juon cappuccinoa ja tuumin tulevia yhteyksiä, kontakteja ja halua tulla Pariisiin kirjoittamaan, aluksi vaikka viikoksi. Pohdin, mitä puhun vapaasti ja missä kohtaa luen sitaatteja, sillä 20 minuuttia tulee kulumaan nopeasti. Pitää ehdottaa Paulinelle ja Georgelle, että kootaan esityksistä kirja.

Aloitamme tänään kello 9, eli täytyy lähteä kävelemään. Jalkapatikalla näkee eri tavoin kuin metrossa. Voin opetella Pariisin metron myöhemmin, nyt en ehdi. Tekeepä hyvää osata asioita!

Fakta:

• Ranskan instituutti (Institut de France) on perustettu 25. lokakuuta 1795. Se on samalla yhteinen nimitys viidelle akatemialle, jotka toimivat sen suojissa, sekä rakennukselle, jossa sekä instituutti että akatemiat toimivat. Rakennus sijaitsee Seinen vasemmalla rannalla eli eteläisellä puolella jokea. (Wikipedia)
• Notre Damen katedraali on goottilaisen taiteen taidonnäyte ja yksi maailman suosituimmista vierailukohteista. Se rakennettiin Seine-joen Citén saarelle. Katedraalin rakentaminen aloitettiin 1163, ja se valmistui 1345. Ranskalaisen kirjailijan Victor Hugon romaani Pariisin Notre Dame (1831) on ollut inspiraationa muun muassa klassikko elokuvalle Notre Damen kellonsoittaja (1939).
• Pariisissa on julkisia WC-rakennuksia. Ne ovat ilmaisia ja niitä löytää kaupunkikuvasta. Osaan Seinen vartta on pystytetty urinaareja helpottamaan miesten vessatarpeita.
• Kerrotaan, että Seinen varren ensimmäiset bukinistit eli kojuistaan myyvät kirjakauppiaat ilmaantuivat paikalle jo 1500-luvulla. Järjestäytyneeksi myyntitoiminta saatiin vuonna 1859, kun Pariisin kaupunki osoitti bukinisteille tietyt myyntipaikat.

Les bouquinistes – Seinen varren kirjakauppiaat