Kati Hiltunen rakastui kansainväliseen Iso-Britanniaan, nyt arkisista asioista on tullut muistiinkirjoitettavia hetkiä
7.6.2021
Anuirmeli Sallamo-Lavin esikoisteoksessa matkataan yli ajan ja ymmärryksen – ”On äärimmäisen lohdullista, että kuolemaa ei ole”
7.6.2021

Oman äidin tarina on yksi värinappi Pekka Jaatisen maalipaletissa

Pekka Jaatisen äiti menehtyi hänen ollessaan teini-ikäinen. Hänen uusin romaaninsa käsittelee aihetta. Teoksen tekeminen oli rankkaa, mutta opetti hyväksymään kyseisen osan omassa elämässään: ”Ei tästä tarvitse hampaat irvessä yrittää päästä yli, vaan voi olla tässä tilassa: minulle on käynyt näin. Olen nyt käsitellyt äitini kohtalon ja eläytynyt siihen. Siltä osin oloni on aiempaa kevyempi.” Kuva: Jaakko Mylly / Jäljen Jättiläinen.

Uusimmassa teoksessaan Äiti Pekka Jaatinen palaa omakohtaisuuteen ja autofiktiivisyyteen. Jaatisen äiti menehtyi syöpään hänen ollessaan 16-vuotias. Aihetta käsittelevä teos on syntynyt samalla kurinalaisuudella kuin muu tuotanto, mutta sen herättämät tunteet ovat olleet erilaiset.

Pekka Jaatisen äiti menehtyi hänen ollessaan teini-ikäinen. Hänen uusin romaaninsa käsittelee aihetta. Teoksen tekeminen oli rankkaa, mutta opetti hyväksymään kyseisen osan omassa elämässään: ”Ei tästä tarvitse hampaat irvessä yrittää päästä yli, vaan voi olla tässä tilassa: minulle on käynyt näin. Olen nyt käsitellyt äitini kohtalon ja eläytynyt siihen. Siltä osin oloni on aiempaa kevyempi.” Kuva: Jaakko Mylly / Jäljen Jättiläinen.

Julkaistu 7.6.2021

Teksti: Siru Uusi-Seppälä

Pekka Jaatinen (s. 1966) on ollut kirjailija jo 20 vuotta. Erityisesti hänet tunnetaan sotaromaaneistaan. Hän on ensimmäinen kirjailija, joka on käsitellyt Lapin sotaa kokonaisen sarjan verran. Hän on käsitellyt teoksissaan myös muun muassa sotaveteraanien huumeongelmia ja sisällissodan vankileirejä.

Sotien lisäksi Jaatinen on käsitellyt teoksissaan nyrkkeilyä, ammentaen omista kokemuksistaan kansallisen tason amatöörikilpanyrkkeilijänä. Kirjailijan ura alkoi vuonna 1997 kirjoituskilpailusta.

– Osallistuin sanomalehti Pohjolan Työn kirjoituskilpailuun ja sijoituin kärkipäähän. Sain palkinnoksi 200 markan ostokortin Siwaan. Päässä syttyi idealamppu, että kirjoittamallahan voi ansaita. Kirjoituskilpailun jälkeen aloin kirjoittaa romaania, jollaisen olisin halunnut itse lainata kirjastosta: nyrkkeilijän tarina, Jaatinen kuvailee.

Näin syntyi esikoisromaani nimeltään Tilkkutäkkiplanetaario. Aivan ensimmäinen kokemus tavoitteellisesta kirjoittamisesta romaani ei ollut, vaan Jaatinen oli tarjonnut Otavalle runokokoelmaansa jo 16-vuotiaana. Hyvä sijoitus kirjoituskilpailussa sai nuoruudenhaaveen tuntumaan taas ajankohtaiselta.

– Olin kiinnostunut elokuvasta ja niiden tekemisestä. Lapin yliopiston opinto-oppaasta käsitin, että mediatieteen laitoksella on mahdollista opiskella elokuvan tekemisen perusteita, Jaatinen kertoo.

Jaatinen jätti lukion kesken 1985 ja vaihtoi opiskelemaan tien toiselle puolelle markkinointia Raahen Porvari- ja Kauppakouluun.

Kirjoittaminen on järkkymätöntä työtä – kuin ojankaivuuta

Jaatisen sotia käsittelevät teokset lähtivät liikkeelle isän sotakertomuksista. Nyrkkeilyaihe puolestaan ammensi omista kokemuksista. Uudessa romaanissa Äidissä mukana on myös minä-muodossa kuvattu äiti.

– Vaimoni ehdotti kirjan kirjoittamista äitini sairastumisen ja kuoleman vaikutuksesta elämääni jo vuosia sitten. En aluksi innostunut asiasta, ei kustantajakaan. Mutta asian hauduttua riittävästi uskalsin tarttua aiheeseen, vaikka pelkäsin etten kestä sen käsittelemistä, Jaatinen kertoo.

Autofiktiivisen teoksen kirjoittaminen poikkeaa hieman muusta kirjoittamisesta:

– Poikkeaa sillä tavalla, että henkilöt ovat tuttuja, oman elämäni ihmisiä. Lähdeaineisto poikkesi siltä osin, että iso osa ”aineistosta” kumpusi omasta sisimmästäni muistoina, kokemuksina, tunnemuistiin tarttuneina ajatuksina ja tunnelmina. Tietysti myös kirjoitusprosessiin tuli analysointia, jälkiviisautta ja sekä oman että äitini elämien pohdintaa, Jaatinen kertoo.

Yhtäläisyyksiäkin on:

– Kirjallisen materiaalin osalta lähdeaineisto ei ollut erilainen, koska sitä oli mappikaupalla, Jaatinen toteaa. Hän käytti omia päiväkirjojaan ja äitinsä kirjeitä sisarelle, tädille ja tämän omalle äidille. Kirjeitä oli kymmeniä.

Jaatisen tekstit lähtevät liikkeelle taustatöistä. Esimerkiksi sotahistoriallista romaania kirjoittaessaan hän selvittää ensin kuvaamansa tapahtumakokonaisuuden faktat ja antaa niille fiktiivisen ratkaisun.

– Sitten teen synopsiksen ja alan kirjoittaa. Taustatyövaihe kestää yleensä noin puoli vuotta, varsinainen romaanin kirjoittaminen vähintään saman verran, Jaatinen kertoo työvaiheista.

Hän kuvailee olevansa kurinalainen työntekijä ja kertoo työskentelevänsä pääasiassa arkipäivisin.

– Arkisin aloitan työt noin kello 10 ja lopetan kuin virkamies kello 17. Jos on hyvä draivi päällä, jatkan myöhempään. Se on yksinäistä ja järkkymätöntä puurtamista, kuin ojankaivuuta. En pidä pitkiä taukoja, mitä nyt lounastan ja juon päiväkahvit välillä. Kun rouva tulee omasta työstään, on kirjailija tavallisesti siihen mennessä poistunut asunnosta.

Tummia sävyjä näkökulmatekniikalla

Jaatisen tuotannossa toistuu näkökulmatekniikka. Esimerkiksi Lapin sotaa käsittelevissä teoksissa henkilöhahmoina ovat sekä suomalaiset että saksalaiset. Näkökulmatekniikka on Jaatiselle luonteva tapa kertoa tarinoita.

–  Yritän sillä tavalla simuloida, miten eri kulmista yhteinen todellisuutemme muodostuu. Yleensä samastuminen on mielenkiintoista ja jännittävää.

– Äitiin samastuminen oli tunteellisempaa, synnytti surua ja iloa. Mutta se oli myös antoisaa, Jaatinen kertoo. Kirjallinen projekti oli Äiti-teoksen kohdalla erittäin raskas. Taustalla oli halu eläytyä ja tutustua omaan äitiin, tämän ajatusmaailmaan ja elämään.

– Tätä ratkaisua tuki se, että haastattelin äitini aikuisena tunteneita ihmisiä. Minullahan oli vain lapsen näkökulma äitiini. Äidin kirjeet avasivat hänen persoonansa laatua, Jaatinen kuvailee.

Kirjaa kirjoittaessa Jaatista mietitytti teoksen saama vastaanotto.

– Koko ajan pyöri pohjoispohjalaiseen tapaan mielessä, että mitä tästä seuraa, kun tämä valmistuu ja julkaistaan. Loukkaantuuko joku, kokeeko tulleensa väärinymmärretyksi. Tuleeko haaste sävelradioon vai raastupaan, Jaatinen kuvailee tuntojaan teoksen äärellä.

Hän keskusteli teoksesta vaimonsa kanssa, joka on lukenut käsikirjoituksen kaikki versiot. Hän on jutellut myös joidenkin kirjassa esiintyvien henkilöiden, kuten sukulaisten ja äitinsä työkavereiden kanssa.

–  Kuitenkaan suurin osa kirjassa esiintyvistä henkilöistä ei ole tiennyt tällaisen kirjan olevan syntymässä, Jaatinen tiivistää.

Hän ei koe teoksensa käsittelevän niinkään perhettään kuin itseään. Perhe vain sattui elämään hänen mukanaan ja ympärillään.

– Oman itsensä, tekemistensä ja ratkaisujensa avaaminen vaati kaikkein eniten rohkeutta. Ja tämä vaati myös kaikenlaisten häiritsevien ajatusten poissulkemista. Kuten sen, mitä muut tästä ajattelevat, Jaatinen pohtii.

Tummia sävyjä kirjassa on. Esimerkiksi sota on läsnä jo lasten leikeissä. Koulussa koetaan rajun kuuloista nahistelua ja ollaan osallisina. Aikuisena tehdyissä tutkimuksissa tehdyt löydökset aivoissa tuntuvat jopa saavutuksilta: ”Minulla on nyt mustaa valkoisella siitä, että olen nyrkkeillyt ja juonut viinaa. Paljon.”

Väkivallan eri muodot ja siihen liitetty uhma tuntuvat temaattiselta. Jaatinen ei kuitenkaan itse liitä teosta tähän keskusteluun:

– En ole seurannut väkivallasta käytyä yhteiskunnallista keskustelua, enkä tietoisesti kirjoittanut väkivaltaa varsinaiseksi teemaksi, hän toteaa.

Nyrkkeilyn Jaatinen haluaa selvästi erottaa väkivallan kysymyksestä, koska siitä lajissa ei toki ole kyse:

– Nyrkkeilyn väkivaltaisuudesta käytävää iankaikkista keskustelua olen seurannut ja osallistunutkin siihen. Itse en pidä nyrkkeilyä väkivaltaisena lajina, koska harrastaja ymmärtää, että siinä on riski tulla lyödyksi.

Teoksessa kuolema on läsnä ensimmäisiltä sivuilta asti. Jaatisella ei kuitenkaan ole kuolemasta synkkää käsitystä:

– Elämä on kuolemista, kuten Juice sanoo. Kuolema tekee elämästä elämän. Kuolema pelottaa, mutta on näissä ulottuvuuksissa väistämätön. On puhtaasti uskon asia, mitä sen jälkeen tapahtuu. Kirjassani ei ole mielestäni kyse kuolemasta, sitä vasten vain monet asiat sattuvat peilautumaan. Kuoleman edessä nähdään terävämpi kuva asioista kuin muissa olosuhteissa.

Kun teos oli valmis, Jaatinen kertoo olleensa huojentunut, jopa epäuskoinen. Kirjoittaminen oli kestänyt tavallista pidempään ja ollut raskaampaa. Nyt hän kokee sanoneensa tähänastisesta elämästään kaiken tarpeellisen.

– Tämän kirjan tekeminen opetti minulle, että äidin kohtalo on yksi värinappi tässä paletissa, jolla minä maalaan. Sitä ei kannata yrittää unohtaa, vaan hyväksyä, että asiat ovat minun kohdallani näin.

Pekka Jaatinen

  • Syntynyt 5.6.1966
  • Kotoisin Raahesta, asuu nykyään synnyinpaikkakunnallaan. On asunut myös Rovaniemellä.
  • Perheeseen kuuluu vaimo ja kaksi tytärtä.
  • Nyrkkeilyä käsittelevä esikoisromaani Tilkkutäkkiplanetaario julkaistiin 2000. Teos oli ehdolla Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon saajaksi.
  • Muita teoksia esimerkiksi viisiosainen Lapin sota -sarja (2004–2009). Vuonna 2016 sarja sai tunnustuksen veteraanien perintöä säilyttävästä kirjallisesta työstä Pohjois-Pohjanmaan Sotaveteraanipiiriltä.
  • Vuonna 2007 Jaatisen kirjoittama henkilökuva nyrkkeilijä Amin Asikaisesta Silmää räpäyttämättä. Amin Asikaisen tarina (Johnny Kniga, 2007) oli ehdolla vuoden urheilukirjaksi.
  • Vuonna 2020 Jaatiselle myönnettiin mittavasta urasta ja taiteellisesta työstä Alfred Kordelinin säätiön Raahen rahaston taidepalkinto.
  • Harrastaa kuntourheilua. Entinen kansallisen tason amatöörikilpanyrkkeilijä.
  • Jaatinen on opiskellut markkinointia Raahen Porvari- ja Kauppakoulussa ja mediatiedettä Lapin yliopistossa. Valmistunut taiteen kandidaatiksi vuonna 1997. On tehnyt uransa aikana myös elokuvakäsikirjoituksia ja muita av-projekteja. Esimerkiksi vuonna 2006 hän oli mukana saksalaisessa työryhmässä, joka valmisteli kaksiosaisen dokumenttielokuvan Krieg in der Arktis / Pohjoiset sotanäyttämöt.
Oulun kirjailijaseuran sivuille >