Pirjo Suvilehdon Kirjoituksia Pariisista ilmestyy jatkosarjana.
”Kirjoitukseni syntyvät Joycen ja Hemingwayn jalanjäljissä. Nuoruuteni Pariisi on vuosikymmenten jälkeen alkanut puhutella minua uudestaan, ja siinä ovat uusimman runokirjani Morfeuksen koirat Paris Berlin (Atrain & Nord 2018) syntysijat.”
Teksti ja kuvat: Pirjo Suvilehto
Julkaistu 21.10.2020
Artikkeli on julkaistu ensi kerran syyskuussa 2018, Stiiknafuulian printtinumerossa 26.
Charles de Gaullen lentokenttä on valtava. Kävelen paikallista aikaa kello 10 kohti kentän omaa junalaituria päästäkseni Pariisin keskustaan. Suunnistan ensin alas, vasemmalle, jatkan viisi minuuttia ja train-kylttien mukaan kaksi kerrosta alas liukuportaita porteille 11–12 ja sieltä lippupisteen kautta vielä yhdet liukuportaat alas.
Hyppään vasemmalla raiteella seisovaan junaan, se liikahtaa, ja pian takaani alkaa kuulua räppiä. Tarkistan, tuleeko musiikki levyltä vai livenä. Nuori mies seisoo junan aulassa ja räppää taustamusan päälle. En jaksa innostua esityksestä. Maisemat, asemat, metrotunneleiden pimeys ja lähiöt liukuvat nopeasti ohi. Kukaan junassa olevista ei näytä pudottavan kolikkoa räppärin ojentamaan pahvimukiin, en minäkään, emme edes taputa. Ehkä meistä kukaan ei halua kuulla samaa toistamiseen. Ajattelen ohi vilahtavia, jatkuvia graffiteja, kuka näitä on maalannut ja millä ajalla.
On tyhjiä talokomplekseja, joita voisi vallata, monissa tasoissa näkyviä huoneistoja, vehmaita viheralueita Pariisin lähituntumassa: ehkä täällä käytiin aikoinaan ratsastamassa ja maalaamassa.
Jään junasta Châtelet-Les Hallesinasemalla, kuljen sortie-kyltin mukaan päätyäkseni lievän hämmästyksen jälkeen seuraamaan messua. Istahdan tuoliin ja alan kuunnella. Urut soivat katedraalissa niin kuin ne soivat elokuvissa ja piirretyissä. Urkuri avaa palkeita ja hiljalleen nostaa volyymit uusille tasoille. Eläissäni en ole kuullut sellaista urkujen jylyä. Se jyrää sielun kerroksiin, joista minulla ei ole tietoa.
Ulkona suuntaan kohti Seineä jaÎle de la Citén saarta, siltoja, jotka ylitän, myyntikojuja, jotka ohitan. Suuntaan kohti Rue Jussieta, l’université Pierre-et-Marie-Curien kampusta ja Sorbonnen yliopistoa, useamman vuoden ammatillisen kiinnostukseni kohdetta. Sorbonne on vaikuttava. Sen takana on Institute du monde arabe, jonka varjoissa on käynnissä sunnuntain kirppari. Paljon kiintoisaa on tarjolla, ostan ooppera-cd:n eurolla. Tiedän, mihin tulla vuoden päästä. (Opera-levyn ostaminen on enne. Tulen tänne Paris Operan konferenssiin ensi vuonna, sillä kertaa 1. arrondissementtiin.)
Palaan takaisin rantaan. Kävelen Seinen varren myötäistä Quai St Bernardia ohi historiallisen Jardin des Plantes luonnonpuiston ja museon, Sigmund Freudin taannoisen työpaikan, Hôpital de la Salpêtrièreneditse kohti minulle tutumpaa talokompleksia, BnF:ää eli Ranskan kansalliskirjastoa. Mitterrandin kirjastotaloja kaartaen saavun mutkien kautta pikkukadulle ja osoitteesseen Rue de Domremy 29, majapaikkaani BNF-hotelliin.
Huoneessani on sänky, pöytä, tuoli, mikro, jääkaappi, lavuaari ja suihku, muutama kaappi. Kaksi ikkunaa, joista saa läpivedon. Vessa on oven toisella puolen käytävällä. Kaikki on kätevää ja sopivan pientä, niin kuin Pariisissa asumukset ja huoneet näyttävät tätä nykyä ainakin turistin silmin olevan. Hotellin isäntä osoittautuu Sibelius-faniksi, ja huomautan, että hän kyllä näyttää vähän Sibeliukselta. Miehen katse kirkastuu, tämä on suuri kunnia, hän tuumii tyytyväisenä.
Käyn suihkussa, lähikaupassa. Saan huoneeseeni pöytätuulettimen. Katson hetken ajan televisiota, siellä puhutaan ranskaa, lähes joka kanavalla puhutaan, tekstitystä ei tarvita. Pian lähden ulos. Pariisissa taas, tämä sopii minulle.
Kello 17.41 Suomen ajassa, onko se Pariisissa tuntia aiemmin? Istun hotelli BNF:n vieressä olevan Jeanne d’Arcin kirkon tuolilla. Tuoksuu suitsuke ja kukat. Alttarin edusta on koristeltu valkoisin liljoin. Vaikuttaa siltä, että Pariisissa kukkia myydään joka korttelissa. Moderni Kristus-krusifiksi on kevyt, ohut ja loistaa kullan väreissä. Roomalaiskatolinen kirkko on avoin, täällä ei ole minun lisäkseni ketään. Ulkoa kuuluu elämisen ääniä: työkoneita, autoja, huminaa. Kellot kilkahtelevat sopivin väliajoin. En tiedä, mihin aikaan pidetään iltamessu. Minulla on koko päivän ollut hiki, ulkona on lämpöä 32 astetta, juon vettä pullosta basilikan viileässä hämärässä. Huomaan valvontakamerat kaksin puolin alttaria. Näkeeköhän joku minut tällä hetkellä?
Kahdeksan kansallispoliisin autoa ajoi kadulla peräkanaa aiemmin ja ajattelin, tapahtuuko jossain jotain. Eilen Ranska voitti jalkapallon FIFA:n kisoissa, mutta se ei vaikuttane tänne asti. Jotakin muuta toki voi olla meneillään. Nyt olen 13. arrondissementilla ja huomenna latinalaiskortteleissa yliopistokampuksella. Pariisi on minun kaupunkini. Löydän hiljaisen paikan aika pian. (Voiko Pariisissa löytää hiljaisuuden? Varmasti!)
Ilmoitustaululta selviää, että messu alkaisi myöhemmin, ja lähden Rue Jeanne d’Arcia alas kohti Panthéonia, siellä en ole aiemmin käynyt. Kävelen koko ajan kutakuinkin suoraan ja päädyn yliopistolle ja kirpputorille. Hyvä, osaan reitin myös näin päin. Käyskentelen joenvarren ulkoilmakojut lävitse, jos löytyisi julistetta tai muuta kiintoisaa. Piipahdan paikallisessa boulangeriessa ja ostan muutaman eclair-leivonnaisen.
Pitkähkön ja helteisen kävelyretken jälkeen palaan sormet turvoksissa ja pää punaisena kämpilleni. Piipahdan suihkussa, nostan hiestä kostean paidan ja sortsit kuivumaan ikkunankarmille ja avaan television. Uutisissa puhutaan vankikarkurista ja Simone Veilistä. Nous n’avez pas honte? on uutisotsikko, kun haastatellaan entistä ministeriä. Naisia uutisissa, puhuvat nopeasti, tyylikkäinä, älykkäinä. Vankikarkuri on vapaalla ja karannut helikopterilla. Tosiaan, itsekin näin kävellessä konekiväärein varustettuja miehiä katujen kulmissa seisoksimassa. Notre Dame oli remontin alla, mutta kovasti sinne oli jonoja. En jaksanut jonottaa. Istahdin Île de la Citén sillalle, katselin Seineä, sen hidasta virtaa, pureksin pullaherkkua ja siemailin vettä samaan aikaan, kun Pariisissa tapahtui.
Ja lopuksi sää: viime yönä Bordeauxissa ja Nantesissa myrskysi ja ukkosti, ei taida ehtiä ukkosmyrskyt tänne asti. Huomenna pitää ostaa päivän lehti, vaikka le Parisien.