Sota ja ihmiskohtalot puhuttivat Oulussa

Kaksipäiväinen Uusi kirjallisuusfestivaali avautui illansuussa perjantaina 8. syyskuuta, ja vaikka ajankohta saattoi herättää kysymyksiä, Valveen Paljetti-kahvila on täynnä innokasta yleisöä. Suomen tietokirjailijat ovat houkutelleet paikalle vankan kannattajakuntansa.

Akatemiatutkija Timo Miettinen tarjoaa yleisölle matkan historian hämäriin aina 1300-luvulle. Hänen esitelmänsä käsittelee politiikan käsitteellistämistä syy-seuraussuhteiden näkökulmasta ja tarjoaa mielenkiintoisen katsauksen vuosisatojen varrella tapahtuneisiin työn ja poliittisen ajattelun muutoksiin.

Miettinen osoittaa, kuinka talous ja rauha ovat läheisesti yhteydessä toisiinsa, mutta samalla hän muistuttaa, että talouden edistämisen ohella on huolehdittava myös hauraasta kansainvälisestä demokratiasta.

Esityksen jälkeen Miettinen saa lavalle seurakseen panelistit, jotka jatkavat keskustelua aiheesta. Keskustelu on innostavaa, ja saa yleisön lumoutumaan. Liisa Jaakonsaari, entinen kansanedustaja, europarlamentaarikko ja ministeri, sekä Hanna Honkamäkilä Pohjois-Pohjanmaan liitosta pääsevät vauhtiin heti esittelykierroksella.

Professori Jouni-Matti Kuukkanen herättää kysymyksiä Euroopan itseluottamuksesta ja mahdollisista tulevaisuuden näkymistä. Yleisöltä sataa kysymyksiä tiuhaan tahtiin.

Paneelikeskustelu venyy kuin nälkävuosi. Minua askarruttaa, mahtavatko keskustelijat lopettaa milloinkaan. Mainitsen asiasta ohimennen järjestävän tahon eli Oulun kirjailijaseuran toiminnanjohtajalle Tuomo Heikkiselle. Hän vastaa minulle lakonisesti, että kyllä he lopettavat. Heille on varattu ruokailu.

Historiasta on ammentanut myös sarjakuvataiteilija Aapo Kukko. Hän esittelee teoksensa Puhumalla paras, joka käsittelee Yrjö Kallisen elämänvaiheita sisällissodan aikana ja toisen maailmansodan jälkeen.

Kukko kuvailee kirjaansa unenomaiseksi ja epätodelliseksi. Hänen lähestymistapansa Kalliseen on absurdi ja surrealistinen kuin pitkä uni.

Yrjö Kallinen pelastui sisällissodan aikana teloituskomppanian edestä itkettämällä ampujiaan puhumalla. Tästä pelastautumisesta Puhumalla paras -teos alkoi muotoutua. Kun tositapahtumat ovat olleet tarua ihmeellisempiä, kirjaan ei ole juurikaan tarvinnut lisätä täytejuttuja.

Kukko kertoo olleensa aina kiinnostunut historiasta ja sitä tutkimalla hän löysi Kallisen. Yksilön tarina tuo kertomukseen tunnetta, ja samalla Kukko kertoo Suomen historiaa.

Kaunokirjallisuuteen syventyneille lukijoille voi aluksi tuntua haastavalta tarttua järeään sarjakuvaromaaniin, mutta tarinan tarjoamien syvien kokemusten vuoksi kirjan pariin kannattaa sukeltaa.

Yrjö Kallinen ei itse ollut sarjakuvaihmisiä. 1960-luvulla hän näki sarjakuvalehtien ja televisiosta tulleiden sarjafilmien pilanneen nuorison. Kallinen luki mieluiten vain tietokirjallisuutta tai filosofisia teoksia. Kaunokirjallisuutta hän piti satuina. Nyt Aapo Kukko on tehnyt hänen elämästään 300-sivuisen kaunokirjallisen sarjakuvan.

Sarjakuvagenren käsite on paljon ulottuvampi ja monipuolisempi kuin porkkana kädessä myhäilevä Väiski Vemmelsääri antaa olettaa. Taidemuotona se on hyvin ilmaisuvoimainen. Se on kuin takiainen, johon tarttuvat herkästi elokuva, teatteri ja runous.

Aapo Kukko esittelee festivaaleilla myös yhteistyössä Avi Heikkisen kanssa työstämäänsä marraskuussa julkaistavaa teosta Ethän kuole ennen minua.

Kukko kuvailee teoksen luonnetta maagiseksi realismiksi ja pään sisällä tapahtuvaksi kauhuksi. Hän pitää teosta yhtenä hienoimmista projekteista, joissa hän on ollut mukana. Teos käsittelee isyyttä neljän eri tarinan kautta.

Yhdestä tarinasta teksti on kokonaan häivytetty pois ja puhekuplatkin esitetään kuvina. Siinä näkyy Kukon rakkaus mykkäelokuviin, sillä hyvä kuvakerronta ei kaipaa tekstiä ympärilleen. Kukko naurahtaa ja toteaa Charles Chaplinin kadottaneen puolet katsojista avattuaan suunsa.

Aiemmin Kukko on ollut mukana tekemässä Suku, sisu, sotu – suomalaisen sosiaaliturvan historiaa -sarjakuvaa, joka oli Kansaneläkelaitoksen tilaustyö.

Pekka Jaatisella on takanaan pitkä ura sotakirjailijana. Hänen tullessaan lavalle sali takanani täyttyy kuin taikaiskusta. Kiestinki – Motti 1941 on festivaalien action-kirja. Neuvostojoukot motittivat suomalaissaksalaisten joukot Kiestingissä aiheuttaen raskaita tappioita. Motista kaivauduttiin kuitenkin lopulta ulos.

Jaatinen haluaa näyttää sodan inhimillisenä kärsimyksenä. Hän pyrkii tuotannossaan antamaan äänen kaikille, joita asia koskettaa. Usein osallisina ovat siviilit, lotat ja saksalaiset tai venäläiset. Hän kertoo kaunokirjallisten teosten vähentävän tutkitusti ihmisten väkivaltaista käyttäytymistä. Ne kohentavat lukijansa empatiakykyä, sillä draaman kaarelle sijoitettuun tarinaan on helppo eläytyä ja samaistua.

Akatemiatutkia Timo Miettinen kommentoi omassa kontekstissaan samaa asiaa suomenkielisen tietokirjan puolesta. Hän näkee, että suomenkielinen tietokirja voi vaikuttaa hyviä englanninkielisiä julkaisuja enemmän. Hän harmittelee sitä, että yliopiston ajankäytölliset kannustimet on vahvasti ohjattu englanninkieliseen julkaisemiseen eikä suomenkieliselle julkaisemiselle tahdo löytyä aikaa.

Ei kertonut katuvansa on Tommi Kinnusen samannimisestä romaanista dramatisoitu näytelmä, jonka esitykset ovat parhaillaan käynnissä Oulun Teatterissa.

Oulun kirjailijaseura ja Taiteen edistämiskeskus ovat järjestäneet festivaalilauantaina teatterin Suuren näyttämön lämpiössä keskustelutilaisuuden, jota moderoi käsikirjoittamisen läänintaiteilija Janne Rosenwall. Yleisön kysymyksiin vastaavat näytelmän dramaturgi Susanna Airaksinen ja ohjaaja Pia Peltola.

Kinnunen käsittelee kirjassaan naisten kohtaloita sodassa. Airaksinen toteaa, että naisten asema sodassa on edelleen vain käsitelty teema. Rintamalla palvelivat myös naiset, jotka pesivät asetakit ja huolehtivat ruumiit arkkuihin.

Esitys tuo näkyviin kipeitä ilmiöitä, kuten naisten ruumiin häpäisyt, joka on todellisuutta monelle naiselle yhä nykyaikana. Peltolan ohjauksessa mennään naisen pään sisään. Miten he kokevat sodan ollessaan rintamalla tai muissa rooleissa toimijoina mukana.

Ei kertonut katuvansa tuo esiin viiden saksalaisen sotilaan mukaan lähteneen naisen tunnot heidän lähdettyään sodan loputtua norjalaiselta vankileiriltä kävelemään poltetun Lapin lävitse kohti kotia.

Kirjan naiset eivät ole pyhiä ja vapaita vastuusta naiseuden kautta. Ajatukset pyörivät päässä: Onko parempi päästä perille vai olla koskaan pääsemättä?

Keskustelussa kuultu koskettaa monia paikalla olevia, ja usealla tuntuu olevan Kinnusen luomaan tarinaan samaistumispintaa.

Murheellista keskustelussa on toteamus, että tämän päivän Ukrainassa – ja muissakin sotakohteissa – samat ongelmat ja kuviot toistuvat. Olemmeko oppineet ihmisinä yhtään mitään?

Tämän vuoden kirjallisuusfestivaaleilla kaivauduttiin syvälle lähihistoriaan. Monet teemat keskittyivät sotaan ja siihen liittyviin ihmiskohtaloihin. Aihe on vakava ja myös vaativa, emmekä saa koskaan unohtaa heitä, jotka ovat sodan kokeneet ja eläneet. Meidän tulee oppia heidän tarinoistaan ja muistaa menneisyys. Siitä rakentuu myös suuri osa kansakuntamme identiteettiä.

Muistellessamme mennyttä on aika katsoa myös tulevaan ja pohtia, mitä voimme tehdä estääksemme vastaavia tragedioita tapahtumasta. Kirjallisuus- ja taidekulttuuri ovat tässä työssä suuressa roolissa rakentaessaan rauhanomaista tulevaisuutta.

Näillä festivaaleilla jokainen sota- ja lähihistoriaa ylläpitänyt kirjailija on tehnyt todella tärkeää työtä. He jakavat muistoja ja kokemuksia, jotka jäävät elämään.

TEKSTI JA KUVAT: JOEL OLLIKKALA