Tutkittu historia ei rakoile Pekka Jaatisen sotaromaaneissa

Pekka Jaatisen ura kirjailijana lähti liikkeelle elokuussa 1999. Like-kustantamo tarttui hänen käsikirjoitukseensa ja tarjosi kustannussopimusta Tilkkutäkkiplanetaariosta. Kyseessä on kertomus nyrkkeilijästä, tukahdutetusta surusta, alkoholisoitumisesta ja selviytymisestä, rakkaudesta ja kasvamisesta ihmisenä.

Rakennuspuita esikoisromaaninsa Jaatinen sai omasta elämästään.

”Olin lopettanut alkoholinkäytön kokonaan 1996, tullut isäksi ja valmistunut yliopistosta 1997”, Jaatinen taustoittaa.

Jo peruskoulussa häntä kannustettiin kirjoittamaan. Äidinkielenopettaja Marjatta Keränen monisti Pekka-oppilaansa aineita rinnakkaisluokkienkin luettavaksi. Pitkäjänteinen tavoitteellinen kirjoittaminen tuli tutuksi Lapin yliopistossa, jossa Jaatinen opiskeli mediatiedettä oppien samalla elokuvakäsikirjoittamista.

Miehestä ei tullut elokuvakäsikirjoittaja. Tuli kriitikoiden ja lukijoiden rakastama kirjailija, joka tunnetaan erityisesti sotaromaaneistaan. Niitä on ilmestynyt pitkälle toistakymmentä, tuoreimpana Kiestinki (Johnny Kniga), jonka lukijat saivat käsiinsä viime elokuussa. Jaatisen tähänastisena päätyönä pidetään viisiosaista Lapin sota -romaanisarjaa.

Omaa elämäänsä Jaatinen on vähintään sivunnut myös muissa kuin esikoisessaan, selkeimmin rosoisen kauniissa omaelämäkerrallisessa romaanissaan Äiti (2021, Johnny Kniga). Samaisen romaanin esittelyssä kerrotaan, että Jaatisen tie arvostetuksi sotakirjailijaksi on pitkä ja kivinen. Mitä nuo ”kivet” ovat olleet?

”Kiviä ovat olleet syntymävika, huulisuulakihalkio korjaushoitoineen, äitini sairastuminen rintasyöpään ollessani 13-vuotias ja hänen kuolemansa ollessani 16-vuotias sekä alkoholisoitumiseni 19–29-vuotiaana. Kuormaa keventääkseni harrastin nyrkkeilyä ja myöhemmin kirjoittamista. Kilpaurallani edustin Raahen Nyrkkeilijöitä, Lapin Lukkoa ja Rovaniemen Reipasta, jonka joukkueessa pääsin kilpailemaan Ruotsissakin.”

Sodasta Jaatinen kuuli jo lapsena sukulaisilta ja perhetutuilta. Hänen vanhempansa olivat sota-ajan lapsia ja nuoria, enot ja sedät sotaveteraaneja.

”Joskus salakuuntelin miehiä. Isäni oli sotilaspoika ja maanpuolustushenkinen reservin upseeri. Hän antoi minun katsoa Tuntemattoman sotilaan televisiosta, kun olin seitsemän. Myöhemmin, kun olin jo kirjailija ja mietin uusia aiheita, ymmärsin että tullakseni ammattilaiseksi minun täytyy kyetä kirjoittaa muustakin kuin oman henkilöhistoriani pohjalta.”

Vuonna 2002 Jaatinen alkoi valmistella Lapin sota -sarjansa ensimmäistä romaania Viimeiseen patruunaan (2004, Like), joka kertoo Tornion maihinnoususta 1944. Taustatyö laajeni nopeasti isän haastattelemisesta sotaveteraanien ja muiden mukana olleiden haastattelemiseksi.

Jaatinen huomauttaa, että veteraanien haastattelemisessa oli tärkeää osoittaa olevansa aidosti kiinnostunut heidän kokemuksistaan.

”Kun he aistivat, että tuo nuorimies tietää asioista valmiiksi jo jonkin verran ja osaa esittää asiallisia kysymyksiä, he luottivat ja puhuivat. Eli oli hyvä olla jonkinlaiset perustiedot valmiina aiheesta – esimerkiksi Kemin taistelu lokakuussa 1944 – ja kai minulla oli riittävästi kykyä kohdata erilaisia ihmisiä.”

Jaatinen ei ole tietokirjailija; hänen teoksensa ovat kaunokirjallisuutta. Hänen mielestään historialliseen romaaniin voi kirjoittaa fiktiota sen verran, ettei yleisesti tiedetty, tutkittu historia rakoile tai fiktio joudu törmäyskurssille todeksi tunnustetun historian kanssa.

”Eli ison kuvan täytyy säilyä ehyenä. Se on eri asia, mihin aikaan kersantti Naru söi hernesoppaa ja kääri sätkän”, sanoo Jaatinen, joka on ollut kiinnostunut historiasta pikkupojasta lähtien.

Sotaromaanit maistuvat myös naisille. Jaatinen onkin ilokseen huomannut, että hänen lukijoistaan naisia saattaa olla jopa puolet. Näin ainakin sen perusteella, mitä hän on kohdannut lukijoitaan messuilla ja muualla.

Ensin työkirja ja sitten romaanikäsikirjoitus. Sellaisen työskentelytavan Jaatinen on omaksunut työstäessään sotatapahtumista kertovia romaanejaan.

”Työkirjaan tapahtumat tulevat mahdollisimman tarkasti kronologiassa, päivämäärin ja kellonajoin. Luen, kuuntelen ja katson paljon erilaisia lähteitä ja sijoitan kaiken tiedon kronologiaan yhteen tiedostoon. Sen jälkeen mietin, mikä aiheessa on kiinnostavaa ja minkälaisten henkilöhahmojen avulla kerron tarinani. Sitten suunnittelen romaanikäsikirjoituksen rakennetta, meneekö tarina kronologiassa, yhdessä vai useammassa aikatasossa, onko minäkertoja vai useampi vaiko kaikkitietävä kertoja. Sen jälkeen alan kirjoittaa romaanikäsikirjoitusta. Aikaa työkirjan ja romaanikäsikirjoituksen tekemiseen kuluu suunnilleen saman verran.”

Jaatinen kertoo teostensa syntyvän hänen mielessään, alitajunnassaan, työhuoneessa kodin yhteydessä ja makuuhuoneessa.

”Nukahtamisen hetkellä tulee oivalluksia, miten jokin kohta täytyy tehdä meneillään olevassa työssä. Sitten ei auta muu kuin kammeta itsensä kirjoittamaan muistiinpano.”

Kirjailijan työ on vienyt Jaatista kiehtoviin paikkoihin. Sen lisäksi, että kirjailija on kulkenut veteraanien kanssa heidän sota-aikaisissa taisteluasemissaan ja ollut kutsuvieraana Ruotsin suurlähettilään ja Lapin maaherran tilaisuuksissa, hän on muun muassa ollut tekemässä saksalaista tv-tuotantoa Saksan armeijan toimista Skandinaviassa. Ohjaaja Jens Beckerin dokumenttielokuva Pohjoiset sotanäyttämöt / Krieg in der Arktis (2006) keräsi Suomessakin liki puoli miljoonaa tv-katsojaa.

Eniten Jaatinen nauttii työssään siitä hetkestä, kun kustantaja hyväksyy käsikirjoituksen julkaistavaksi.

”Raskainta puolestaan on uuden projektin aloittaminen, mutta kyllä se siitä, kun alkuun ja vauhtiin pääsee.”

Uutta on jo työn alla: Jaatisen kotirintamaromaani Viipurista 1939–1944 on tarkoitus julkaista kesällä 2024.

Voimia työhönsä Jaatinen sanoo ammentavansa avioliitosta ja kuntoliikunnasta.

Kysymyskimara Jaatiselle

• Millaista palautetta saat lukijoiltasi? Palaute on enimmäkseen ollut myönteistä, kannustavaa. Facebookin kautta osa lukijoista on tullut tutuksi. Sekin tuo tunnetta, että työlläni on merkitystä. Äänikirjapalvelujen kommentteja ja tähtiä seurailen myös.
• Mitä muuta elämääsi mahtuu kuin kirjailijan työtä? Avioliitto, 10-vuotishääpäivä Sarin kanssa lähestyy. Kuntoliikuntaa, elokuvien ja tv-sarjojen katselua. Musiikin kuuntelua, suosikkejani ovat 1950–1970-lukujen rokki, rytmiblues ja kantri. Pidän yhteyttä 26-vuotiaaseen tyttäreeni Oonaan, joka valmistui kuvismaikaksi eli taiteen maisteriksi kesällä ja työskentelee nyt Kaisaniemen alakoulussa Helsingissä.
• Mitä Raahe sinulle merkitsee? Raahe on syntymä- ja kotikaupunkini, vaikka asuin Rovaniemellä 1990–2014. Raahe on ruutukaava, korkeakivijalkaiset puutalot ja meri. Raahe on paiste ja viima, osumaa ottanut iho ja mieli. Vähän kuin minä itse. Vuosirenkaat näkyvät, mutta vielä mennä jumputetaan!
• Miten kuvailisit raahelaisuutta? Kuten suomalaisuutta yleensä. Elän kavereideni kanssa samassa kuplassa. Tiedän hyvin, mikä viereisissä kuplissa on vialla 🙂 Mutta ehkä enemmän kuin muualla Suomessa, Raahessa katsotaan silmiin ja sanotaan asia. Semmoista ”turpaan vaan ja onnia” -rämäpäämeininkiä.

TEKSTI: SATU KOHO