Botnia-kirjallisuuspalkinnon logo
Botnia-palkintoa tavoittelee lähes sata teosta
27.6.2022
Kuva Niillas Holmbergista.
Niillas Holmbergin esikoisromaani on teos ambivalensseista ja vuoropuheluista
29.6.2022

Voiko fiktiivinen romaani muuttua ajan kuluessa historiateokseksi?

voimakkaasti kuei-esittävä kuva avatusta kirjasta

Kuka arvioi, että mikä on loukkaavaa? Onko se kirjailijan, kustantajan vai molempien tehtävä, vai pitäisikö sittenkin kysyä henkilöltä, joka on päässyt autofiktiivisen teoksen sivuhenkilöksi?

voimakkaasti kuei-esittävä kuva avatusta kirjasta
Kuka arvioi, mikä on loukkaavaa? Onko se kirjailijan, kustantajan vai molempien tehtävä, vai pitäisikö sittenkin kysyä henkilöltä, joka on päässyt autofiktiivisen teoksen sivuhenkilöksi? (Kuva: Pixabay / L. Carvalho)

Julkaistu 29.6.2022

Autofiktiivisten romaanien kirjoittaminen on nyt muodissa. Näissä romaaneissa kirjoittaja esiintyy samannimisenä romaaninsa päähenkilönä, jonka elämä kuvataan omaelämäkerralliseen tapaan. Fakta ja fiktio kietoutuvat toisistaan erottamattomaksi kokonaisuudeksi minämuotoisessa kerronnassa. Henkilöiden nimet ovat todellisuudessa eläneitä ja romaanit sijoittuvat taitavasti kuvattuun, todentuntuiseen ympäristöön.

Vaikka kirjoittaja kirjoittaa elämäkertaansa ”puolitodellisena”, piilottaa ja peittää yksityisyyttään kuvitellun alle tai liioittelee ja maustaa todellisuutta fiktiolla, lukija voi lukea autofiktiivistä teosta faktana, elämäkerrallisena teoksena ja muodostaa kuvan kirjoittajasta lukemansa pohjalta.

Kuinka moni lukijoista ei lue kirjojen johdanto-osaa, jossa kerrotaan, että tarina ei ole tosi? Tai, jos hän lukee, että kerronta sisältä fiktiivisiä elementtejä, lukija alkaa miettiä, mikä osa on totta ja mikä ei.

Tietääkö lukija, että sivuhenkilön nimen muuttaminen toimii autofiktiivisessä teoksessa vihjeenä sille, että tarinaa on muutettu niin, ettei sitä uskalleta liittää henkilön oikeaan nimeen? Osa lukijoista varmasti tiedostaa asian, mutta uskon, etteivät kaikki edes pohdi faktan ja fiktion sekoittamisen oikeutusta tai syytä tehtyihin valintoihin. He luottavat ja uskovat kirjoittajaan.
Autofiktiivisten romaanien juoniin joutuvat enemmän tai vähemmän tahtomattaan myös kirjailijan lähipiirin ihmiset omilla nimillään. Kun luodaan vielä elossa olevasta henkilöstä todentuntuista fiktiota, kaivellaan esiin epäedullisia luonteenpiirteitä, keksitään tai liioitellaan alkoholi- ja huumeongelmia sekä ihmissuhdeseikkailuja.

Eikö silloin ole vaarana, että teos voi olla epäedullinen, jopa vahingollinen sivuhenkilön elämän kannalta? Missä on ihmisen yksityisyydensuoja? Saanko minä kieltää, ettei minusta kirjoiteta julkisesti?

Toinen faktaa ja fiktiota sekoittava kirjallisuuslaji on biofiktiivinen romaani, jossa päähenkilö on oikea historiallinen henkilö. Hänen elämäänsä kuvataan fiktiivisesti, mutta todentuntuisesti, kuin oikeasti tapahtuneena, mutta ei totuudenmukaisesti.

Esimerkiksi Jari Tervon romaani Pääskyt talvehtivat järvenpohjassa (2021) kertoo Mikael Agricolasta. Tervon mukaan kauan sitten eläneen historiallisen hahmon rooliin sijoittuminen oli vaikeaa, joskaan haaste ei ollut yhtä kova kuin Agricolalla, jonka ”piti kääntää Raamattu kielelle, jota ei ollut ja kansalle, joka ei osannut lukea”. Harva uskaltaisi yrittää hypätä Agricolan piikkopaitaan, mutta toisaalta noin kauan sitten eläneen henkilön faktaan perustuva mielikuva on jo hävinnyt ihmisten mielistä. Uuden henkilökuvan luomiselle on vapautunut tila.

Faktaa ja fiktiota on sekoitettu romaaneissa aiemminkin ja kirjojen henkilöinä on ollut todellisia henkilöitä. Ilmari Kiannon kirjoittama teoksessa Patruunan tytär: romaani Ämmän ja Kurimon rautaruukkien ajoilta (1933) herra Axel Backman on nimetty Börje Böcklingiksi ja hänen poikansa Joel Rafaeliksi sekä tytär Martta Regina Böcklingiksi. Kun kirja ilmestyi, jokainen lähitienoon asukas tiesi varmasti patruunan ja tämän pojan ja tyttären oikean nimen.

Minulle Kurimon ruukin omistaja näyttäytyi arvokkaana, osaavana ja ahkerana, kunnes luin romaanin, jossa kuvattiin isän ja pojan rakkaustarina kotiopettajatar Flooraan sekä mustasukkaisuudesta syntynyt riita, joka suisti nuoren miehen elämän raiteeltaan. Oliko tarina faktaa, fiktion alle piilotettua faktaa vai fiktiota, en saa koskaan tietää, mutta ruukinomistajan maine koki mielessäni arvonalennuksen, jonka oikeutusta en tiedä.

Johanna Venho kirjoitti Syyskirjan (2021) Tove Janssonista. Jokaisella on omat ajatuksensa ja käsityksensä eläneestä hahmosta, ja joillakin häntä lähellä eläneellä ne ovat vahvasti muistojen sävyttämiä. Miten joku ulkopuolinen voisi kuvata totuudenmukaisesti ihailemaansa henkilöä, jota hän ei ole oikeasti koskaan tuntenut? Hahmosta tulee silloin väkisin kuviteltu.

Tällaiset tarinat vaikuttavat paljon historiallisesta henkilöstä syntyviin mielikuviin. Miksi kirjailija ei loisi kokonaan uutta hahmoa? Tarvitseeko hän kauan eläneen henkilön nimeä ja julkisuuarvoa pyristelläkseen pinnalle ja julkisuuteen? Onko oikein lukijaa kohtaan, että kirjoittaja käyttää todellisuudessa elänyttä henkilöä lukijoiden mielenkiinnon herättämiseen, mutta keksii hänen tarinansa joiltakin osin? Muuttuuko historiallinen henkilö ihmisten mielissä fiktiivisen kertomuksen mukaiseksi, jolloin monelle tuntemattomaksi jäänyt todellinen elämä saavutuksineen jää yleisölle merkityksettömäksi?

Milloin fiktio sitten alkaa syödä todellisuutta ja muuttua faktaksi? Tiedon puute ja viitsimättömyys perehtyä kirjan päähenkilön todelliseen elämään pakottavat lukijan hyväksymään keksityn todellisuuden faktojen sijaan. Kauan sitten eläneistä henkilöistä ei välttämättä ole edes säilynyt faktoja, joihin fiktiivistä kerrontaa voisi verrata. Tällöin fiktiosta tulee helposti faktaa.

Näin on käynyt esimerkkisi keväällä 1790 syntyneelle kuutta yksityistä tyttökoulua johtanut opettajatar Sara Wacklinille, jonka oli yksi ensimmäisiä naiskirjailijoitamme. Hän kirjoitti teoksen Sata muistelmaa Pohjanmaalta (1844), jota pidetään merkittävänä historiallisena teoksena ja siihen viitataan usein kuvattaessa 1800-luvun elämää.

Teos sisältää monenlaisia sisältöjä, muistelmia, kaskuja ja aikalaisten kertomuksia. Jo tuolloin mietittiin, millaista oli joutua julkisen arvostelun kohteeksi. Kirjaa syytettiin skandaalinhakuisesta juoruilusta ja valehtelusta, sillä yhteys oikeasti eläneisiin henkilöihin oli löydettävissä helposti. Naisen Ääni -lehdessä 1.5.1920 todetaan: Sara W. ei mitenkään säästele aikalaisiaan, eikä rupea kuvaamaan heitä ruusunvärisessä hohteessa, olivat he sitten miehiä tai naisia, ja siksi hänen muistelmansa herättivätkin suuttumusta ensiesiintyessään, ja joku kostonhimoinen pilkkakirves keksi antaa niille nimen ”Sata valhetta Pohjanmaalta”.

Faktan ja fiktion rajan vetämien on vaikeaa. Elämäkertoja pidetään totuutena, vaikka ne ovat ehkä tosia vain kirjoittajilleen, yhden henkilön kapeasta subjektiivisesta perspektiivistä todellisuutta tulkiten. Ajalla on taipumus muuttaa todellisuutta. Pitkän ajan jälkeen asioita ei voida muistaa tarkasti ja ihmisen muisti on valikoiva. Samasta tapahtumasta on monta oikeaksi koettua totuutta. Ihmisellä on myös taipumus täyttää tiedostamattaan tarinoiden tyhjät paikat fiktiolla. Mutta entä sitten, kun se tehdään tietoisesti?

Kuvastaako peitetarinakin kirjoittajaansa? Jos lukija huomaa peitetyn tarinan ja todellisuuden eron, saako se lukijan pohtimaan, kirjoittajan suhdetta elämäänsä ja sen vaikeisiin tapahtumiin. Tuleeko peitetarinan kautta esiin kyvyttömyys käsitellä todellisuutta tai toisaalta, jos asia on niin arka, ettei sitä voida käsitellä julkisesti, miksi se on tuotava esiin naamioihin käärittynä minänä? Vai onko kahden tekstilajin välillä toimiminen keino puolustautua mahdollisia arvosteluja, syytöksiä tai tuomioita vastaan? Onko se vastuun ottamisen sijaan pakoa kuvitellun todellisuuden suojaan?

Tarinan uskottavuus alkaa tehdä tapahtumista tosia. Jos kirjoittaja on kyennyt luomaan riittävän todentuntuisen ja aukottoman tarinan, siitä tulee helposti uskottava ja se alkaa muuttua osaksi todellisuutta. Kirjailija on usein tutustunut tarkasti hahmoon, josta hän kirjoittaa, tekee teoksesta uskottavan. Lukija aistii toden tunnun ja alkaa uskoa siihen vähitellen. Toisto toimii ja vahvistaa fiktiivisen tarinan muuttumisessa faktaksi.

Autofiktiivinen tai biofiktiivinen romaani ei ole uusi keksintö. Sisältäväthän esimerkiksi Kalle Päätalon teokset tällaisia piirteitä. Ritva Ylönen, joka teki väitöskirjan Päätalosta ja kirjoitti sitä tehdessä syntyneestä aineistosta elämäkerran, toteaa: ”Kalle Päätalon teokset ovat todellakin autofiktiota sanan varsinaisessa merkityksessä.” Päätalo tosin kaunistelee omaa elämänsä ja on jättänyt pois arkaluontoisia asioita. Vain keskusteluosuudet ovat kuviteltuja.

Saako toisen elämän vaikeista faktoista kirjoittaa nimeämällä ne fiktiivisiksi? Lähipiiri tunnistaa ne faktoiksi. Auto- ja biofiktiivisen teoksien kirjoittaminen on yksityisyyden ja sananvapauden välillä tasapainottelua. Kuka määrittää rajan, jossa se muuttuu kunnianloukkaukseksi? Eikö myös se, kuka kokee minkin asian loukkaavaksi, vaihtelee henkilöittäin?

Kokemusmaailmojen erilaisuus tekee rajan määrittämisen mahdottomaksi. Onko ihmisillä oikeus estää oman minuutensa hyödyntäminen kirjojen markkinoinnissa tai estää arimpien asioidensa tulemista julkisiksi fiktion nimellä. Pitäisikö tällaisille teoksille olla olemassa rikosoikeudelliset rajat? Se, mikä on minulle totta, et välttämättä ole sitä muille.

Kirjoitin joitakin vuosia sitten runokirjan, jonka teksteihin oli piilotettu muiden ihmisten ajatuksia ja elämäntarinoita. Yritin tehostaa kätkentää kirjoittamalla runoja minämuodossa. Mielestäni onnistun piilottamaan nuo ajatukset taitavasti, mutta minämuotoon kirjoitettuja runojani tulkittiin omasta elämästäni kertoviksi, ja aloin saamaan osanottavia ja surkuttelevia kannanottoja, joita en odottanut tai osannut vastaanottaa.

Kukaan näistä lukijoista ei ollut lukenut kirjan alussa olevaa johdanto-osaa, jossa korostettiin, ettei tämä ole omaelämäkertaa. Olin siis kirjoittanut runokirjaani toisten elämien tarinoita, jotka kasvoivat kirjan kautta osaksi minua. Aloin miettiä, kuvastivatko ne sittenkin jotain ajatusmaailmastani, koska olin valinnut ne osaksi kirjaani.

Kirsi Haapamatti arvioi Niina Rapon esikoisromaania Sossumuija (2021). Hän kirjoittaa kolumnissaan pohtivansa koko ajan, onko kirja faktaa vai fiktiota vaiko fiktion nimellä kulkevaa faktaa. Hän muisteli kirjoittajan lähteneen oikeasti sossumuijaksi. Johtiko median murroksessa tapahtunut journalistin töiden katoaminen oikeasti kyseiseen rooliin?

Hanna Brotheruksen Ainoa kotini (2021) kuvaa naisen elämän vaiheita runollisen kauniilla kielellä. Hän pohtii suhdettaan lapsuudenkotiin, perheeseen sekä omaan kehoon ja kehollisuuteen. Hän haluaa nähdä itsensä kokonaisena ja oppia hyväksymään keskeneräisyyden. Lasten huumeriippuvuus, siskon ja tyttären syömishäiriö sekä oma avioero ovat vaikeita kokemuksia, joista herää syyllisyyspohdiskelua.

Laura Malmivaaran Vaiti (2021), tarina, joka kirjoitti itse itseään, niin kuin kirjailija kuvaa, käsittelee uusperhettä, avioeroa ja julkisuuden kohujen vaikutuksia perheeseen. Antti Röngän Nocturno 21:07 (2021) on kustantajan mukaan omakohtainen romaani seksuaalisesta häpeästä. Romaanin minäkertoja Antti haluaa surmata nuoremman itsensä, sen osan Antista, jota hän halveksii.

Loukata ei saa. Kuka arvioi, että mikä on loukkaavaa? Onko se kirjailijan, kustantajan vai molempien tehtävä, vai pitäisikö sittenkin kysyä henkilöltä, joka on päässyt autofiktiivisen teoksen sivuhenkilöksi? Jos katsot, että sinulla on oikeus tulkita muiden elämää, se voi tuottaa tuskaa muille.

Jos haluaa kirjoittaa omaelämäkerran, eikö siitä voi jättää pois asiat, joita ei halua tuoda julkisuuteen? Miksi ne on tuotava muutettuna tai vääristeltynä? Sisältö syntyy tulkinnasta.

SIRPA HEIKKINEN

Tekstissä on hyödynnetty seuraavia lähteitä:

Naisen ääni (1920) Sara Wacklin, Naisen ääni 1.5.1920, no 11 s.125

https://kulttuuritoimitus.fi/artikkelit-kolumnit/kolumnit-ja-esseet/mielettomyydesta-toivottomuudesta-ja-autofiktiosta-ajatuksia-niina-rapon-esikoisromaanista-sossumuija/

https://yle.fi/uutiset/3-12247547

https://www.ouka.fi/oulu/pohjoista-kirjallisuutta/sata-muistelmaa-pohjanmaalta

https://kulttuuritoimitus.fi/artikkelit/artikkelit-kirjallisuus/kalle-paatalon-elamakerta-tayttaa-aukkoja-joita-tunnustukselliset-teokset-jattivat-kirjailijan-elamaan/

(Teksti on syntynyt Oulun kesäyliopiston Kirjoittaminen julkaistavaksi -opintojaksolla osana luovan kirjoittamisen aineopintoja. Opettaja: Kasimir Sandbacka)

Oulun kirjailijaseuran sivuille >