Uusien teosten illan kirjailijoita Oulun kirjaillisuuden talon avajaisissa
Kulttuurin juhlaa Oulun kirjallisuuden talon avajaisissa
29.6.2022
Stella Vuoma kotipihallaan.
”Tekstiä syntyy, kun antaa itselleen tarpeeksi tilaa hengittää”
29.6.2022

Matti Lackman: Oululaiskirjailijoita ja potnapekat

kuva koskikorennosta eli potnapekasta

Koskikorento on oululaisittain potnapekka. (Kuva: Satu Koho)

Oulun Lyseon oppilaana 1900–1906 ollut simolainen Artturi Vuorimaa kertoo muistelmissaan (1967), että sana potnapekka oli ollut lyseolaisten salainen tunnussana. Sanan käsittävät vielä vanhat oululaiset pieneksi hyönteiseksi, mutta ”tullista tulleille” se voi olla niin ja näin. He tietävät sen kaupungissa kulkevaksi pieneksi junaksi, jonka nimi on Potnapekka. Käsite on tuttu Oulun historiasta ja ainakin 150 vuoden ajalta. Siihen viittaavat muutamat oululaiskirjalijatkin.

Oululainen minijuna eli potnapekka. (Kuva: Satu Koho)
Oululaista minijunaa kutsutaan Potnapekaksi. Kyllä se tuosta kuvasta löytyy! (Kuva: Satu Koho)

Mikä oli ja on potnapekka? Sillä tarkoitettiin pientä hyönteistä, joka ilmestyi hiukan ennen jäiden sulamista Oulujoen jäälle. Sitä olivat meren rannan ja joen läheisyydessä olevien talojen kivijalat ja seinät kirjavina. Kukaan ei tiedä tarkasti, milloin ja miksi nimi oli tullut käyttöön. Vuorimaata vanhemmille lyseolaisille se oli tuttu ja esiintyy heidän papereissaan.

Jopa Etsivän Keskuspoliisin entinen päällikkö ja SS-pataljoonan luoja Esko Riekki (1891–1973), joka ei ollut kirjailija mutta hyvä kirjoittaja kuitenkin, mainitsee muutamissa Ouluun jatkosodan lopussa lähettämissään kirjeissä potnapekat. Häntä kiinnosti tietää kollegaltaan Eino Pallarilta, joko potnapekat olivat tulleet jäälle.

Matti Hälli (1913–1988) kertoo romaanissaan Valkea kaupunki (1957) keski-ikäisestä Elien Sahrasta, joka palasi lapsuutensa kaupunkiin Ouluun. Matkaa sinne oli ehdottanut miehen entinen vaimo, joka oli pannut merkille, että Oulu ja potnapekat olivat turhan usein miehen mielessä. Jokin muu harvemmin.

Vaikka Sahra vastusti aluksi matkaa, hän lähti kuitenkin. Siihen vaikutti entisen vaimon jankutuksen lisäksi monta muuta tekijää. Ensinnäkin hän oli entinen lyseolainen. Toinen syy oli se, että hän halusi nähdä, oliko ”potnapekkoja Merikosken siltojen huhtikuisella kaiteella”. Tämän pakkomielteensä Sahra myönsi, mutta ei ollut poikkeus, sillä potnapekat olivat Oulussa tärkeä kevään tulon tunnusmerkki.

Sahralle etelän kevät oli muuttunut liian sohjoiseksi ja mitäänsanomattomaksi. Oulussa käynti oli lopulta mieluisa velvollisuus. Hän halusi nähdä kevään siinä muodossa, jossa hän oli sen lapsena oppinut tuntemaan. Tietenkin hän halusi nähdä entisen koulunsa Lyseon, runoilijapatsaan ja tavata vanhoja koulutovereitaan.

Kun hän meni silloille, tapahtui toiveiden täyttymys. Silloin hän näki potnapekkoja. Sivullisen sen vaikutusta vaikea ymmärtää, sillä kokemus oli henkilökohtainen ja usein menneeseen lapsuuteen liittyvä.

Hälliä nuorempi lyseolainen Paavo Rintala (1930–1999) tunnetaan varsinkin romaanistaan Pojat (1958). Sitä aiemmin häneltä oli ilmestynyt Helsingistä ja Oulusta kertova Rikas ja köyhä (1955), joka on jotenkin enemmän mieleeni. Siinäkin on lenkki Oulun Lyseoon. Siinä on myös erityisen mielenkiintoinen kytkentä potnapekkoihin.

Kun Raamatussa kerrotaan, miten vihastunut Jehova lähetti heinäsirkkojen parvia valitun kansansa kimppuun, Rintala panee romaanissaan paremmaksi. Hän johdattelee ensin sodan jälkeisen Oulun monenlaisiin vaikeuksiin ja kertoo sitten, kuinka paikalliseen vahvaan lestadiolaisjoukkoon oli liittynyt muuan eläkkeellä oleva 80-vuotias maalari Jussi Sirkiä.

Sirkiä ei ollut tyytynyt saarnoissaan pelkillä heinäsirkoilla pelotteluun. Hän oli julistanut, että heinäsirkat ja valtavat sääskilaumat lentäisivät tuomionpäivänä hävittämään Pohjolan valkeata kaupunkia.

kuva koskikorennosta eli potnapekasta
Koskikorento on oululaisittain potnapekka. (Kuva: Satu Koho)

Kun uhkaus ei näyttänyt tehoavan Oulun syntisiin, Sirkiä oli lisännyt saarnoissaan hyökkääjien laumaan vielä potnapekat, jotka tulisivat yhdessä heinäsirkkojen ja sääskien kanssa hävittämään kaupunkia, jos se vain pitäisi vanhaa peliään. ”Ne potnapekat ovakki juuri pahimmat talojen surmat, ne ku mennee talon seinän välliin niinku tavallinen potnapekka mennee ihimisen ihon ja paijan välliin.”

En ole tavannut potnapekkoja muiden kaupunkien kirjailijoilla. Ne ovat oululaisten yksityisomaisuutta, ehkä jo vähenevää lajia.

Matti Lackman

Lähteitä: Paavo Rintala, Rikas ja köyhä. Romaani Helsingistä ja Oulusta vv. 1951–1952. Neljäs painos. Kustannusosakeyhtiö Otava. Keuruu 1956; Artturi Vuorimaa, Kokenut kaikki tietää. WSOY. Porvoo 1967.

Julkaistu 29.6.2022

Oulun kirjailijaseuran sivuille >